Kirkkoherran tsaarinaikainen asema

Itsenäisen Suomen hallitus­muodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmi­jako eli Montes­quieun oppi siitä, että väärin­käytön estä­miseksi lain­säädäntö­valta, tuomio­valta ja toimeen­panovalta erotetaan toisistaan. Oppia voi pitää hyvän hallinnon keskei­simpänä peri­aatteena.

Kirkkoherroilla on ainut­laatuinen asema kirkol­lisessa päätöksen­teossa. Kirkko­herra on seura­kunta­neuvos­tossa valmis­telija, esit­telijä, päättäjä ja päättäjien esimies. Hallinnol­lisesti hän on itse itsensä esi­mies, sillä piispa on "teologinen esimies".

Kirkkoherra voi käyttää valtaa myös muissa luottamus­elimissä. Hän voi olla myös hiippa­kunta­valtuus­tossa jäsen, tuomio­kapitulin jäsen tai esittelijä sekä kirkollis­kokous­edustaja.

Kirkkoherra on siis itsensä esi­miehen esi­miehenä määrit­telemässä ja hyväk­symässä esi­miehenä tekemiään päätöksiä ja toimia, jotka koskevat häntä itseään kirkko­herrana. Lisäksi kirkko­herra osallistuu itseään koskevien määräyksien ja ohjeiden valmis­teluun ja päätöksen­tekoon hiippa­kunta­valtuus­tossa, tuomio­kapi­tulissa ja kirkollis­kokouksessa.

Edellä sanottu tarkoittaa samaa kuin että kaupungin­johtaja olisi oman virkansa ohella kaupungin­halli­tuksen puheen­johtaja ja kansan­edustajana tai että jonkun minis­teriön kanslia­päällikkö toimisi pää­ministerinä — tai että järjestön toiminnan­johtaja tai pää­sihteeri olisi myös sen hallituksen puheen­johtaja.

Kirkkoherrojen asema muistuttaa sääty-yhteis­kunnan aikaa, jolloin korkeammassa sääty­asemassa olevilla vallan­käyttäjät eivät olleet muille vastuussa vallan­käytöstään.

Yksinvallan seurauksia

Kirkkoherran yksin­valtainen asema on herättänyt tosinaan keskustelua liittyen seura­kuntien henki­löstö­johta­miseen ja työ­ilma­piiriin. Seura­kunta­neuvoston on vaikea puuttua kirkko­herran aiheut­tamiin tai häneen kytkök­sissä oleviin johtamis­ongelmiin, koska kyse on neuvoston puheen­johta­jasta. Sama pätee kirkko­herrojen arvelut­taviin julkisiin esiinty­misiin, jotka ovat olleet vähän aikaa sitten esillä muun muassa Pohjan ja Auran seura­kunnissa.

Helsingin seura­kunta­yhtymässä esillä ovat olleet myös hallin­nolliset kiistan­alaiset talous­päätökset. Viime syksynä keskustelua herätti Helsingin seura­kunta­yhtymän päätös ostaa Lautta­saaren uudelle kirkko­herralle yli 900 000 euron arvoinen virka-asunto. Vähän aikai­semmin saman seura­kunnan eläkkeelle jäävälle kirkko­herralle oli teetä­tetty 25 000 eurolla muoto­kuva, jonka maalasi presidentin muoto­kuva­maalari Rafael Wardi. Kummas­tusta herättää myös se, että hankinta rahoi­tettiin yksityis­henkilön tekemällä testa­mentilla, jonka alkuperäinen käyttö­tarkoitus oli testa­menttaajan haudan hoitaminen.

Ei ole tiedossa, mikä on ollut kirkko­herrojen osuus maini­tuissa päätök­sissä. Selvää on kuitenkin se, että todellisen esi­miehen puuttuminen antaa kirkko­herroille laajoja mahdolli­suuksia vaikuttaa — ainakin epä­muodol­lisesti — myös omia etujaan koskeviin päätöksiin.

Seurakuntayhtymissä kirkkoherrojen vaikutus­valta ulottuu myös yhteiseen kirkko­neuvostoon. Kyse ei ole vain siitä, että yksi yhtymän kirkko­herroista on neuvoston puheen­johtaja, vaan myös siitä, että muilla yhtymän kirkko­herroilla on kokouk­sissa läsnä­olo- ja puhe­oikeus. Kirkko­herroilla on näin ollen halutessaan mahdol­lisuus käyttää ohjata myös yhtymä­tasolla päätöksen­tekoa, jonka tarkoi­tuksena olisi ohjata ja valvoa heidän toimin­taansa.

Näin on tapah­tunut ainakin Helsingin yhteisessä kirkko­neuvostossa, kun on ollut kyse lähetys­järjes­töjen avustuk­sista. Läsnä olevilla muiden seura­kuntien kirkko­herroilla ei ole ääni­oikeutta, mutta he voivat mieli­piteillään ohjata erityi­sesti omien seura­kunta­neuvos­tojensa jäsenten kantoja.

Kohti avointa kirkkoa

Kirkolliset luottamus­henkilöt eivät ole yleensä järjes­täyty­neitä ja muodosta yhteisiä kantoja. Yksi syy on se, että kirkko­herrojen asema luottamus­elinten puheen­johtajina heikentää luottamus­henkilöiden keski­näisen yhteyden­pitoa ja edelleen vahvistaa kirkko­herrojen valtaa. Pahim­massa tapauk­sessa seura­kunnan luottamus­henkilöt ovat kumi­leima­simia, jotka eivät kykene itse­näiseen päätöksen­tekoon.

Ikävistä asioista ei uskalleta keskus­tella neuvos­toissa, koska ne liittyvät suoraan neuvoston puheen­johtajan toimintaan. Pahimpia ovat tilanteet, joissa kirkko­herrat eivät itse lainkaan havaitse aiheut­tavansa ongelmia. Luottamus­henkilöt voivat toki kirjel­möidä tuomio­kapituliin, mutta tämä halvaan­nuttaa neuvoston toiminnan.

Kirkkoherrojen itse­valtainen asema on histo­riallinen jäänne, jota pitäisi pikai­sesti muuttaa. Resepti toimeen­pano- ja valvonta­vallan yhdis­tämisen aiheut­tamien ongelmien korjaami­seksi on yksin­kertainen: seura­kunta­neuvos­tojen puheen­johtajiksi on valittava maallikkoja.

(Julkaistu puheenvuorona Tulkaa kaikki -liikkeen kirkolliskokous 2012 vaali-sivuilla)

”Pikavippejä” tarvitaan

- Pikalainalla hymy takaisin!
- Pikavippi pelasti hyvät hylätyt suunnitelmat
- Pikavippi linkoaa pyykin puhtaaksi

Otsikot on kerätty osoitteesta http://www.fiksulaina.fi/blogi/, Seinäjoella sijaitsevan Fiksulaina-nimisen pikavippiyhtiön blogista. Kirjoitukset saavat epäilemään, kerrotaanko julkisuudessa totuus pikavipeistä. Kirjoittajilla on yksinomaan myönteisiä kokemuksia.

Eduskunnassa Kokoomuksen herättämä aloite pikavippien kieltämisestä on saanut lainoja tarjoavat yritykset aggressiiviseen vastakampanjaan. Pikavippifirmojen muodostama Suomen Pienlainayhdistys pyrkii osoittamaan muun muassa, etteivät pikavipit aiheuta maksuhäiriöitä, ettei rahoja käytetä juhlimiseen ja ettei vippejä myönnetä haavoittuvassa asemassa oleville.

Olen itse vastustanut pikavippejä siitä saakka, kun niitä alettiin tarjota Suomessa vuonna 2005. Nyt olen kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin pikavippien “kieltämisestä”. Kannatan kyllä lakialoitetta, joka ei sallisi enää vakuudettomien pienluottojen myöntämistä.

Tänä vuonna myönnetään ainakin miljoona pikavippiä. Olisi tyhmää väittää, että tarve pikavipille olisi vain vippifirmojen aggressiivisen markkinoinnin tulosta. Pikavippejä otetaan, koska köyhillä on niille tarvetta. Pulmana on vain se, että väärät tahot ovat tyydyttämässä tarvetta.

Hyvässä asemassa olevat suomalaiset maksavat lainastaan vain muutaman prosenttiyksikön koron – ja parhaassa tapauksessa voivat vähentää siitäkin osan verotuksessa. Heidän lainoistaan ei välttämättä peritä lainkaan kuluja. Heille myönnetään vakuutuksia mahdollisten maksuvaikeuksien varalle.

Jos vaikeudet iskevät, eikä vakuutusta ole, pankit ovat yleensä pitkämielisiä eivätkä ole välittömästi irtisanomassa luottoja. Pieniä lainoja hyvässä asemassa eivät tarvitse, koska heillä on luottokorttinsa – tai ystävänsä, lapsensa tai vanhempansa joilta voi ottaa pikavippiä.

Taloudellisesti ja sosiaalisesti köyhät ihmiset, ilman säännöllisiä tuloja tai vakuutuksia olevat joutuvat turvautumaan kaupallisiin pikavippeihin. Lainojen korot ovat pahimmillaan 10 000 prosenttia. Maksamattomat luotot joutuvat pikavauhtia perintään. Vain muutaman satasen vuoksi nuoret ihmiset saavat maksuhäiriömerkinnän, lannistuvat ja syrjäytyvät. Kun asiakas on todettu täysin maksukyvyttömäksi, pikavippifirma alkaa saalistaa toista asiakasta harhaanjohtavalla markkinoinnilla.

Pikavippejä ottavat kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevat lainanottajat. Tämä ryhmä on erinomainen asiakaskunta myös perintäyhtiöille. Ne veloittavat valtavia kuluja lähes olemattomasta työstä.

Mitä Suomesta kertoo se, että tässä maassa kannattavinta liiketoimintaa on järjettömien korkojen periminen hädänalaisilta ja näiden lainahaiden saatavien perintä?

Nykyisen pikaluottotoiminnan kieltäminen on välttämätöntä, ettei harvojen ahneus enää aiheuttaisi niin monille kärsimyksiä. Mutta jotain tarvitaan tilalle. Luontevinta olisi laajentaa ja kehittää kuntien sosiaalista luototusta. Jos tämä ei onnistu, muitakin vaihtoehtoja on tarjolla. Esa Kauppila Rovaniemeltä ehdotti vuosi sitten, että pikavippien myöntämisestä tehtäisiin Raha-automaattiyhdistyksen tai sen kaltaisen tahon monopoli.

(Julkaistu kolumnina Motiivi-lehdessä 13/2011)

Joulukertomus

Nuori nainen oli muuttanut eräänä syksynä uuteen kaupunkiin poikaystävänsä asuntoon sydän täynnä rakkautta ja unelmia.

Naisen unelmat alkoivat sortua jo ensimmäisenä iltana. Riidat olivat toistuvia: Viikko aina täydellistä rakkautta ja toinen viikko tuskaa, itkua, ahdistusta ja pelkoa.

Mustasukkainen poikaystävä osoitti jatkuvalla kontrollilla, että yhteinen koti oli vankila, jossa kirjoittaja oli häkkilintu. Asunnossa käytiin yöllisiä keskusteluja siitä, kuinka huono nainen oli. Kun nainen ei osannut vastata poikaystävän loputtomiin kysymyksiin huonoudestaan, poikaystävä kävi väkivaltaiseksi.

Nainen odotti, että tilitykset loppuisivat ja onni jatkuisi: rakkaushan kestää kaiken ja siinähän kuuluu vähän kärsiä.

Eräänä yönä nainen heräsi siihen, että häntä lyötiin kasvoihin ja hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Kipu kesti viikkoja, mutta nainen ei uskaltanut mennä lääkäriin, koska poikaystävä oli koko ajan hänen mukanaan.

Yölliset riidat muuttuivat jatkuviksi. Tilanne helpottui hetkeksi sen jälkeen, kun ovella kävi poliisi, mutta loputtomat kysymykset huonoudesta ja niitä seuranneet iskut alkoivat pian uudelleen.

Poliisi tuli jälleen asunnolle. Miespoliisi haastatteli naista.

Nainen kertoi myöhemmin:
- En voinut myöntää mitä poikaystäväni teki minulle, vaikka kuinka olisin halunnut. Poliisi sanoi, että kriisikeskus ottaa yhteyttä seuraavalla viikolla. En saanut koskaan puhelua. Poikaystäväni oli hajottanut puhelimeni enkä saanut uutta.

Naista hävetti mennä töihin mustelmia kasvoissaan. Hän valehteli lyöneensä päänsä oveen.

Eräänä viikonloppuna nainen yritti paeta yöllä asunnosta mutta epäonnistui. Seurasi äänekäs ja pitkä riita. Naapurit kävivät yön ja aamun aikana useita kertoja asunnon ovella. Mies ei avannut ovea.

Lopulta eräs vanhempi naapurin nainen painoi ovikelloa huutaen, ettei lähde ennen kuin ovi aukeaa.

Mies ajoi tyttöystävänsä keittiöön ja avasi oven.

Tyttöystävä kertoi:
- Nainen seisoi siinä ja sanoi, että tämän on nyt loputtava. Olemme kestäneet tätä tarpeeksemme. Olemme tehneet kaikkemme mutta tämä ei lopu. Nainen sanoi, että nyt naisystäväsi lähtee tästä asunnosta pois eikä palaa tänne enää koskaan. Naistasi et ole ansainnut! Nainen pyysi minut pois keittiöstä jolloin juoksin hänen hellään syliinsä. Itkin shokissa ja hän vei minut pois.

Naapuri vei nuoren naisen asuntoonsa, jossa istui rappukäytävän naapurustoa. Kaikki tulivat halaamaan häntä: "Voi kuinka he itkivät puolestani ja sanoivat kuinka kaunis prinsessa olen!"

MIINAPÄIVÄKIRJA

Joulukuussa 1997 huipentuikampanja maamiinojen kieltämiseksi: 122 maata allekirjoitti Oslossa Ottawan sopimuksen, joka kieltää ensimmäisen kerran 70 vuoteen epäinhimillisenä pidetyn asejärjestelmän. Kunnia saavutuksesta kuului - ei diplomaateille - vaan kansalaisvaikuttamiselle.

Suomen hallitus hyväksyi lakiesityksen maamiinojen kieltämisestä 11. elokuuta 2011. Lakiesitys merkitsee sitä, että Suomi liittyy Ottawan sopimukseen. Tätä ennen peräsi 156 maata oli ennättänyt liittyä sopimukseen ennen Suomea. Suomen miinavarastot on tarkoitus hävittää vuoden 2016 loppuun mennessä.

Seuraava aikanaan Ydin-lehdessä ja maamiina-kampanjan verkkosivulla julkaistu miinapäiväkirja, kertoo miten Suomesta, kylmän sodan ajan liennytyksen esitaistelijasta, tuli 1990-luvulla aseiden riisunnan "paha poika".

Marraskuu 1862

Henkilömiinoja käytettään ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen sisällissodassa. Kuultuaan omien sotilaidensa suunnittelevan miinojen käyttöä eräs pohjoisten joukkojen komentaja kutsuu aseen käyttöä murhaksi, ei sodankäynniksi, ja kieltää joukoitaan miinojen kylvämisen.

Korean sota 1950-1953

Yhdysvaltojen armeijan omien tietojen mukaan sen kylvämät puolustukselliset miinakentät aiheuttavat omille enemmän tappioita kuin vihollisen miinat hyökkäyksissä ja niiden valmistelussa.

1977

Vuonna 1949 Genevessä solmittuja sodan oikeussääntöjä koskevia sopimuksia täydennetään kahdella lisäpöytäkirjalla. Ensimmäisen lisäpöytäkirjan mukaan siviili- ja sotilaskohteiden välille on tehtävä ero ja sotatoimet on suunnattava vain sotilaskohteisiin.

1980

Hyväksytään yleissopimus, jonka pöytäkirjassa kielletään miinojen umpimähkäinen käyttö ja niiden suuntaaminen siviiliväestöön.

1989

Suomen Rauhanliitto julkaisee suomeksi 80-luvun alussa YK:n ympäristöraportin "Sodan räjähtävät jätteet". Rauhanliitto vaatii globaalin miinaongelman ratkaisemista. Keskustelua miinoista käyvät kuitenkin vain kenttätyöntekijät ja "asiantuntijat".

Marraskuu 1991

Pieni aktivistien joukko kokoontuu kiitospäivän illallisella nuhruisessa Vietnamin sodan veteraanien toimistossa Washingtonissa pohtimaan miinojen aiheuttamia tuhoja. Erilaisista sopimuksista huolimatta miinat aiheuttavat mittaamattomia kärsimyksiä erityisesti kolmannessa maailmassa. Aihe on järjestölle tuttu. Järjestö on toimittanut proteeseja ja muutoinkin avustanut miinojen uhreja Keski-Amerikassa.

Lokakuu 1992

Viisi kansalaisjärjestöä Yhdysvalloista, Englannista, Saksasta ja Ranskasta päättää yhdistää voimansa jalkaväkimiinojen kieltämiseksi. Kampanja saa kunnianhimoisen nimen: kansainvälinen kampanja maamiinojen kieltämiseksi.

Toukokuu 1993

Kansalaisjärjestöjen ensimmäinen miinakokous Lontoossa saa paikalle 50 edustajaa 40:sta eri järjestöstä. Kokouksessa hahmotellaan kampanjan strategiaa.

Lokakuu 1994

Presidentti Bill Clinton vaati maamiinojen kieltämistä puheessaan YK:n yleiskokoukselle.

1994

Puolueettomuutta tarkasti varjeleva sveitsiläinen Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC) tunnustaa - pitkälti kenttälääkäreidensä painostuksesta - väriä ja käynnistää maailmanlaajuisen kampanjan maamiinojen kieltämiseksi. Kampanjaan kuuluu muun muassa lehti-ilmoituksia ja suomeksikin käännetty tutkimus Henkilömiinat ystävä vai vihollinen? Tutkimuksessa kymmenen korkeaa upseeria kyseenalaistaa henkilömiinojen sotilaallisen merkityksen.

Toukokuu 1994.

Kansainvälisen miinakampanjan kokoontuessa seuraavan kerran Geneveen konferenssi kerää jo yli 110 edustajaa yhteensä 60:sta maasta.

Lokakuu 1994

Presidentti Bill Clinton vaati maamiinojen kieltämistä puheessaan YK:n yleiskokoukselle. YK-viikolla suomalaiset kansalaisjärjestöt vetoavat Suomen Rauhanpuolustajien aloitteesta Suomen päättäjiin, jotta miinat kiellettäisiin. Vetoajien joukossa on mukana mm. puolueiden naisjärjestöt.

Helmikuu 1995

Suomen Punainen Risti tekee kovan sisäisen keskustelun jälkeen aloitteen ja järjestää miinaseminaarin asiantuntijoille ja kansalaisjärjestöille. SPR julkaisee samalla raportin "Maamiinat aika toimia" - raportin. Seminaarissa alustaa mm. kansainvälisen Punaisen Ristin asiantuntija Louise Doswald-Beck, jonka moni miinaneuvottelija oppii myöhemmin tuntemaan ehdottomana juristina. Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä vastustaa seminaarissa jyrkästi miinojen kieltämistä.

21. ja 22. maaliskuuta 1995

Europarlamentin kehitysyhteistyö- ja ulkoasianvaliokunnat kokoontuvat keskustelemaan jalkaväkimiinoista. Suomesta on pyydetty kuulemistilaisuuteen puheenvuoro, jonka pitää Pasi Patokallio ulkoministeriöstä. Puheenvuorossaan Pakokallio painottaa miinojen olevan olennainen osa Suomen puolustusjärjestelmää. Miinoja käytetään vain hyökkääjää vastaan ja vain omalla maaperällä. Patokallion puhetta kuunnellaan hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei taputa hänelle. Keskustelun kuluessa Patokalliolta kysytään, kuka on Suomen vihollinen, kun Suomi pitää niin tiukasti kiinni kannastaan maamiinojen kieltämisessä. Ruotsalainen europarlamentaarikko ottaa esille Ruotsin valtiopäivien päätöksen tukea jalkaväkimiinojen täyskieltoa ja ihmettelee Suomen kantaa. Punaisen Ristin edustaja sanoo, että Persianlahden sodan kokemusten valossa Suomi on puolustusajattelussaan ajasta jäljessä. Kokouksen puheenjohtajan mielestä Patokallio ei ymmärrä lainkaan Europarlamentin huolta jalkaväkimiinojen aiheuttamista tuhoista. Alustajille jaetussa loppupuheenvuorossa Patokallio on sitä mieltä, että Ruotsin ja Suomen kaltaisten maiden puolustuksessa olisi hyväksyttävä jalkaväkimiinojen vastuullinen käyttö. Patokallio sanoo, ettei hyväksy miinojen vastuutonta käyttöä ja uskoo, että miinakieltoon tulisi vain pieni osa länsimaita, jolloin se olisi vain tyhjä ele.

25. maaliskuuta 1995

Belgia päättää ensimmäisenä maana kieltää maamiinojen käytön. Kolme kuukautta myöhemmin Norjan parlamentti hyväksyy samanlaisen lain. Kanada, Itävalta ja Etelä-Afrikka ovat myös maita, jotka työskentelevät miinakiellon puolesta.

Syksy 1995

Hallitukset eivät edisty Geneven konventionaalisten aseiden rajoittamista koskevissa neuvotteluissa henkilömiinojen käytön rajoittamiseksi ja siviiliuhrien vähentämiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat myös seuraavana keväänä. Suomalaiset kansalaisjärjestöt puuhaavat eduskuntaan kuulemistilaisuuden miinoista. Kansainvälisistä alustajista huolimatta tilaisuus kiinnostaa vain kovin harvaa kansanedustajaa. Kansanedustajat Outi Ojala (vas), Tuija-Maaret Pykäläinen (vihr) ja Kimmo Kiljunen(sd) tekevät lakiehdotukset miinojen kieltämiseksi. Se hautautuu byrokratian rattaisiin.

Huhtikuu 1996

Neljä eläkkeelle olevaa kenraalia, joukossa Persianlahden sodan "sankari" Norman Schwarzkopf, kirjoittaa avoimen kirjeen presidentti Clintonille henkilömiinojen kieltämiseksi.

17. kesäkuuta 1996

Suomi hyväksytään pitkien ponnisteluiden jälkeen mukaan Geneven aseidenriisuntakonferenssiin. Ulkoministeriön Timo Kantola on saavutuksesta ylpeä. Suomi haluaa nyt toimia näkyvästi Genevessä. Uudesta sillanpääasemastaan innostuneena Suomi yliarvioi Geneven prosessia enemmän kuin yksikään toinen maa; monien mielestä konferenssi on ajautunut tiensä päähän. Suomi pitää mustasukkaisesti kiinni siitä, että miina-asiaa käsitellään Genevessä, ei missään muualla. Kuitenkin esimerkiksi Aasian maiden mielestä miinat on tuotu Geneveen vain siitä syystä, ettei siellä ole saavutettu edistystä ydinaseriisunnassa

Elokuu 1996

Ruotsin puolustusministeri ilmoittaa puoltavansa henkilömiinojen kieltämistä. Kun kieltopäätös on selvä, Ruotsin ulkoministeri toteaa, että poliittinen johto yksinkertaisesti vain käveli sotilaiden yli. Vaikka sitä ei suoraan sanotakaan on selvä, että kansainvälisessä diplomatiassa odotetaan samaa Suomeltakin. Suomen ulkoministeri Tarja Halosen toteaa, että Suomenkin olisi luovuttava miinoista. Ulkoministeriön kannanoton mukaan Suomi tukee neuvotteluiden käynnistämistä jalkaväkimiinojen täydellisestä kieltämisestä. Kannanoton mukaan kiellosta olisi sovittava Geneven asiedenriisuntakonferenssissa. Ulkoministeriö kuitenkin kiirehtii tiedottamaan myös, että miina-ase jalkaväkimiinoineen on Suomen pitkien maarajojen puolustamisessa niin tärkeä, että osa puolustuksesta murenee, jos miinat kielletään. Puolustusasianneuvos Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä vakuuttelee, ettei Suomi ole miina-asiassa ongelmamaa. Ulkoministeriön osastopäällikön Pertti Torstilan mukaan Suomi on ollut aktiivinen miinapöytäkirjan tarkistuskonferenssissa Genevessä. "EU-maana annamme Euroopan unionin linjalla täyden tuen esimerkiksi vientirajoitusten osalta. Emme ole olleet passiivisia, olemme olleet eturivissä", Torstila sanoo (HS 14.8.1996). Suomen Punaisen Ristin Nuoret järjestävät toimintapäivän Senaatintorilla Helsingissä. Suurkirkon portaille kerätään kenkiä symbolisoimaan jalattomien miinauhrien menetystä. Jälleen kerran järjestöt vaativat Suomen linjan muutosta.

3.-5. lokakuuta 1996

Pettyneinä Geneven konventionaalisten aseiden rajoittamista koskevissa neuvotteluiden laihoihin miinatuloksiin Kanadan hallitus kutsuu hallitukset Ottawaan keskustelemaan "oikeasti" miinojen kieltämisestä. Kanada kutsuu Ottawan konferenssin viimeisenä päivänä diplomaatit "palaamaan Ottawaan vuoden kuluttua ja allekirjoittamaan sopimus, joka kieltäisi henkilömiinojen valmistuksen, viennin, varastoinnin ja käytön". Suomen osallistuminen kokoukseen on viime hetkiin asti epäselvä. Se lähettää kuitenkin edustajansa paikalle. Ulkoministeri päättää samalla, että valtio kustantaa myös yhden kansalaisjärjestön edustajan mukaan. Tästä tulee myöhemmissä miinakokouksissa käytäntö. Ulkoministeriön edustajat ovat prosessista ymmällään: heitä ei ole koskaan painostettu näin voimakkaasti. Diplomaatit joutuvat näkemään raajarikkoisia miinojen uhreja, kävelemään kokoushuoneisiin "miinakenttien" läpi, lukemaan Suomen nimen mustilta listoilta. Suomen asema käy entistäkin tukalammaksi: luvassa on pr-katastrofi. Miinakysymyksestä vastaava Pasi Patokallio ei kuitenkaan usko koko "nopean tien" prosessiin. Urautuneen diplomaatin mielestä kansalaisliikkeet eivät myöskään voi hoitaa sellaisia tehtäviä, jotka kuuluvat vanhojen säästöjen mukaan valtioiden välillä sovittaviksi. Hänen arvionsa mukaan vuoden kuluttua on mukana vähemmän kuin 60 maata. Virheellinen arvio välittyy myös muille ulkoministeriön virkamiehille ja ulkoministeri Haloselle.

YK-viikolla järjestöt pitävä miina-asiaa esillä ja keräävät kansalaisten nimiä vetoomukseen. Kirkon Ulkomaanapu järjestää seminaarin "Lapsi ja Sota", jossa käsitellään myös miina-aihetta. Kirkkojen maailmanneuvoston ja muiden kansainvälisten tahojen painostuksesta huolimatta Suomen kirkon on vaikea ottaa kantaa miinakysymykseen. Monessa seurakunnassa ei uskalleta panna miina-adressia esille, vaikka onkin "vastuuviikko". Toisaalta jotkut seurakunnat - esimerkiksi Loviisassa - keräävät ennätysmäärän nimiä vetoomuksiin. Myöhemmin koko kirkko kääntyy kuitenkin puolustamaan miinakieltoa.

Jody Willams ja muut miina kampanjan aktivistit lähtevät kiertämään maailmaa alueellisissa konferensseissa ja tapaamassa eri maiden edustajia tiedustellen heidän halukkuuttaan liittyä miinasopimukseen.

Alkuvuosi 1997

Prinsessa Diana vierailee Angolassa ja Bosniassa tapaamassa miinojen uhreja. Prinsessan mukana matkustaa lauma toimittajia.

Suomalaiset kansalaisjärjestöt luovuttavat ulkoministeri Tarja Haloselle ja puolustusministeri Anneli Tainalle 15 600 suomalaisen vetoomuksen, että Suomikin osallistuisi Ottawa prosessiin ja kieltäisi miinat kansallisesti.

17. maaliskuuta 1997

Hallitus antaa eduskunnalle puolustusselonteon. Siinä todetaan, että Suomi kannattaa maailmanlaajuista, oikeudellisesti sitovaa ja todennettavissa olevaa jalkaväkimiinojen täyskieltoa. Suomen mielestä neuvotteluja olisi käytävä Genevessä, ei Ottawassa. Selonteossa todetaan myös, että miinoista luopuminen aiheuttaisi merkittäviä kustannuksia. Virallinen Suomi vierastaa Ottawan prosessia, joka tähtää ulkoministeriön mielestä "nopeasti neuvoteltavaan, yksinkertaiseen sopimukseen niiden kesken, jotka ovat valmiita sitoutumaan täyskieltoon `tässä ja nyt´".

27. Toukokuuta 1997

Jody Williams ja aseasiantuntija Stephen Goose vierailevat Helsingissä tapaamassa ulkoministeriön, eduskunnan ihmisoikeusryhmän ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Goose on kirjoittanut kirjan Landmines: A Deadly Legacy ja ylläpitää maailmanlaajuista tietokantaa maamiinojen myynnistä ja tuotannosta. Tarja Halonen ei ehdi tavata Williamsia ja Goosea, koska eduskunnassa käsitellään juuri turvallisuuspoliittista selontekoa. Miinojen korvaaminen sivutetaan selonteossa hyvin lyhyellä maininnalla.

Vieraat tapaava ulkoministeriön edustaja ärtyy aktivistien kysyessä Suomen aikataulusta. Keskustelua ei voi luonnehtia vuoropuheluksi ja virkamies toteaakin, että Suomessa ei ole kansalaisten taholta painetta tässä asiassa niin kuin monessa muussa maassa.

24.-27. Kesäkuuta 1997

Pasi Patokallio aliarvioi edelleen miinakampanjaa Ottawan prosessin varsinaisten neuvotteluiden käynnistyessä Brysselissä. Patokallio toteaa, ettei Ottawaan tule muita kuin miinaongelman kannalta ei-oleellisia maita ja kehitysmaita, jotka houkutellaan sopimukseen kaikenlaisilla lupauksilla. Ulkoministeriön kannan mukaan Ottawan prosessissa on Suomelle "sekä sopimusluonnoksen sisältöön, aikatauluun että neuvotteluiden edustavuuteen liittyviä ongelmia". Tarja Halonen asettaa työryhmän pohtimaan jalkaväkimiinojen täyskieltoon liittyviä kysymyksiä. Työryhmään nimitetään virkamiehiä. Työryhmä ei kuule lainkaan esimerkiksi kansalaisjärjestöjä.

1. syykuuta 1997

Neuvottelut Oslossa alkavat. Suomen ulkoministeriö julkaisee lehdistötiedotteen, jossa puolustellaan Suomen jättäytymistä tarkkailijaksi. Pitkin matkaa Suomen viralliset edustajat kiistävät jyrkästi, että muu maailma kummeksuisi Suomen linjaa, vaikka todellisuudessa Suomi alkaa koko ajan olla yhä kiusallisemmassa asemassa. Muun muassa EU painostaa Suomea jo voimakkaasti.

18. syykuuta 1997

Kolmen viikon hyvinkin dramaattisten ja jännittävien neuvotteluiden jälkeen henkilömiinojen täyskieltosopimuksen teksti hyväksytään Oslossa. Yli sadan maan odotetaan allekirjoittavan sopimuksen joulukuussa Ottawassa. Tämä on ensimmäinen kerta 70 vuoteen, sitten myrkkykaasujen, kun toimiva asejärjestelmä kielletään sopimuksella. Kansainvälinen miinakampanja käsittää nyt ylituhat erilaista organisaatiota 60:sta eri maasta. Jody Williams toteaa: "Ne valtiot jotka eivät allekirjoita tuota sopimusta tulisi mustamaalata ja ne jotka jatkavat miinojen käyttöä tulisi eristää kansainvälisestä yhteisöstä." Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Intia ja Pakistan antavat ymmärtää, etteivät ne aio allekirjoittaa sopimusta. Epävarmojen maiden listaan kuuluu Japani, Australia, Kreikka ja Suomi.

26. syyskuuta 1997

Ulkoministeri Tarja Halonen joutuu tunnustamaan virhearvoitaan kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa: "Liike jalkaväkimiinojen kieltämiseksi kasvoi nopeammin kuin moni asiantuntija uskoi mahdolliseksi. --- Oli vaikea uskoa, että pienet ja keskisuuret maat sekä kansalaisjärjestöt saisivat muutoksen aikaan turvallisuuspolitiikkana pidetyllä alueella. --- Arvostimme Ottawaa prosessina, joka vauhdittaa jalkaväkimiinojen maailmanlaajuista kieltoa. Neuvottelufoorumina emme Ottawaa kuitenkaan pitäneet. --- Suomen kanta täyskiellon puolestapuhujana oli kyllä laajalti tiedossa, mutta uskottavuutta kannaltamme puuttui, koska Geneven raide eteni tuskaisen hitaasti."

29. syyskuuta 1997

Suomi "tervehtii" Ottawan sopimusta YK:n yleiskokouksessa.

30. syyskuuta 1997

Herkästi tuulet haistava ja Bosniassa miinojen uhreihin ja miinojen seurauksiin tutustunut Elisabeth Rehn muuttaa kantansa miinoihin. Aikaisemmin hän oli Suomen ainoa europarlamentaarikko, joka jaksoi puolustaa Suomen tiukkaa miinakantaa. Rehn kirjoittaa Helsingin Sanomissa: "On epäjohdonmukaista, että vaadimme omana ehtonamme kaikkien maiden liittymistä täyskieltoon. Me käytämme miinoja puolustuksen välineenä. Naapureidemme liittyminen täyskieltoon ei poista hyökkäyksen teoreettista uhkaa, eikä puolustustarvetta. Ainoastaan jos itse - jälleen teoreettisesti ottaen - hyökkäämme vieraalle maaperälle, on hyvä tietää, etteivät naapurit salli jalkaväkimiinoja."

10. lokakuuta 1997

Jody Williamsille ja kansainväliselle miinakampanjalle myönnetään Nobelin rauhanpalkinto. Suomessa pääesikunnan operaatiopäällikkö Ilkka Hollo arvioi lehtihaastattelussa, että Suomi voi luopua henkilömiinoista ehkä jo vuoden 2010 tienoilla, jos ilma-asetta vastaavasti tehostetaan. Hollon mukaan Suomi valmis lähtemään mukaan miinakieltoon Geneven aseistariisuntaprosessin kautta. - Yksipuolinen luopuminen miinoista olisi kohtuutonta. Jos miinoista kuitenkin päätetään luopua tai miina-asetta muuttaa, meidän on luotava korvaava järjestelmä (HS 10.10.97). Venäjän presidentti Boris Jeltsin ilmoittaa Venäjän allekirjoittavan miinasopimuksen, vaikka se onkin aikaisemmin boikotoinut neuvotteluita.

13. lokakuuta 1997

Ulkoministeri Tarja Halonen lähettää onnittelusähkeen Jody Williamsille: "Vielä muutama vuosi sitten, kukaan ei olisi voinut kuvitella prosessin nopeaa kulkua".

27. lokakuuta 1997

Japani ilmoittaa allekirjoittavansa Ottawan sopimukseen. Huomattuaan, millainen menestys Oslon kokous oli Japanin pääministeri Ryataro Hashimoto pyysi ministereitään sopimaan Japanin liittymisestä sopimukseen. Myöhemmin myös Kreikka päättää allekirjoittaa sopimuksen. Epävarmoista maista myös Australia päättää liittyä sopimukseen. Nyt Suomi on ainoa EU-maa, joka on jäämässä sopimuksen ulkopuolelle. Suomi rinnastetaan nyt Pohjois-Koreaan.

12. marraskuuta 1997

Suomi kannattaa jalkavälimiinojen täyskieltoon tähtääviä päätöslauselmia YK:n yleiskokouksessa. Suomi äänestää myös Ottawan päätöslauselman puolesta, koska se "tarkastelee miinapäätöslauselmia yhtenä kokonaisuutena". Suomi muistuttaa äänestyksen jälkeen pitämässään puheenvuorossa, että maa on sitoutunut täyskieltotavoitteeseen. Suomalaisten mielestä täyskiellosta pitäisi kuitenkin sopia Genevessä.

14. marraskuuta 1997

Venäjä ilmoittaa, ettei se allekirjoita Ottawan sopimusta, koska varastossa olevien miinojen tuhoaminen kävisi liian kalliiksi. - Voimme allekirjoittaa sopimuksen, mutta emme nyt koska Venäjä on jo sitoutunut kemiallisten aseidensa tuhoamiseen ja valmistautuu hyväksymään strategisia aseita vähentävän Start II -sopimuksen. Venäjällä ei olisi enää varoja miinojen hävittämiseen, Venäjän puolustusministeri Igor Sergejev sanoo.

15. marraskuuta 1997

Helsingin Sanomissa julkaistaan 150 suomalaisen allekirjoittama vetoomus Suomen liittymisestä Ottawan sopimukseen. Allekirjoittajien joukossa on muun muassa Sanoma Osakeyhtiön suuromistaja Patricia Seppälä. Suomen päätöksentekijöihin suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin se, että listassa on mukana monta jääkiekkojoukkue Jokereiden pelaajaa.

23. marraskuuta 1997

Leluksi naamioitu miina räjähtää ja surmaa viisi lasta Pakistanin syrjäseudulla. Viranomaisten mukaan kaikki uhrit olivat alle 10-vuotiaita.

2.-4. Joulukuuta 1997

Yhteensä 122 valtiota allekirjoittaa Ottawan sopimuksen Oslossa. Monet maat lupaavat paljon tukea myös miinanraivaukselle. Yhdysvallat, joka ei allekirjoita sopimusta, haluaa olla "edelläkävijä" miinaraivauksen alalla ja julkaisee kunnianhimoisen suunnitelman ohjelmaksi jonka avulla maailman kaikki miinat saataisiin raivattua 2010 mennessä. Päinvastoin kun mitä Suomessa oli annettu ymmärtää sopimukseen saatiin jo ensimmäisellä kierroksella enemmistö niistä maista, jotka ovat viime vuosina levittäneet, myyneet, tuottaneet miinoja. Suomi on ainoa EU-maa, joka ei allekirjoita sopimusta.

16. joulukuuta 1997

Ulkoministeri Tarja Halosen asettama miinatyöryhmä ehdottaa miinojen korvaamista muilla asejärjestelmillä, vaikka se on "kallista ja vie aikaa". Työryhmän mukaan miinojen korvaaminen maksaisi vähintään 4,4 miljardia markkaa. Ulkoministeriön mukaan Suomi voisi allekirjoittaa Ottawan sopimuksen vuonna 2006, jos miinojen korvaaminen aloitettaisiin vuonna 2001. - Nyt keskustelemme ajasta ja rahasta, emme enää periaatteesta, Tarja Halonen sanoo.

Onko uskonto vaarallista?

Yksi tunnetuimmista evoluutiobiologeista ja ylipäätään nyt elävistä tiedemiehistä on englantilainen Richard Dawkins. Hän julkaisi vuonna 2006 kirjan The God Delusion (suom. Jumalharha 2007), joka mukaan uskonto on pieninäkin annoksina hengenvaarallista. Dawksin väittää, että uskonto on osapuoli tai suoranainen syy lähes kaikkiin maailman konflikteihin. Hänen mielestään sitä ei pitäisi opettaa lapsille.

Anders Breivikin teot ja sanat antavat uuden syyn kysyä, onko Dawkins oikeassa, onko uskonto todella vaarallista? Breivik julistaa uskonnollista sotaa muslimeita vastaan. Vastaavasti äärimuslimit vannovat kostoa länsimaille. Siis silmä silmästä ja lopulta olemme kaikki sokeita.

On totta, ettei Abrahamin uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – pyhistä kirjoituksista puutu sotaisia ja väkivaltaan yllyttäviä kohtia. Perinteiset uskovat – Suomessa passiiviset ja vähemmän passiiviset kirkon jäsenet – ihmettelevät hiljaa mielessään miksi esimerkiksi Raamatun Jumala on pyhän kirjan eri kohdissa julma despootti ja toissa rakastava isä.

Riippumatta siitä, uskooko yliluonnolliseen tai kuuluko johonkin mainituista uskonnollisista yhteisöistä, voi pohtia, onko uskonto hyödyllinen yhteisölle vai ei. Tämä kysymys on Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa riehuvan uskontodebatin keskiössä.

Marxilaisväritteisen kritiikin mukaan uskonnon kaltaiset sosiaaliset rakenteet palvelevat vain valtaapitäviä. Uskonto on omaa etuaan varjelevien vallanpitäjien sosiaalisen kontrollin väline, joka tainnuttaa ihmisten oman ajattelun (oopiumia massoille) tai pelottelee heidät kuoliaaksi.

Funktionaalisen näkökulman mukaan uskonto palvelee yhteisön rakentamista. Se tyynnyttää ja lohduttaa ihmisiä ja luo toivoa elämän tuskan ja epävarmuuden keskellä – ja auttaa meitä ylittämään luontaisen itsekkyytemme.

Kumpikaan näkökulma ei kerro, mikä rooli uskonnoilla voisi olla monikulttuurissa yhteiskunnissa – eli siinä pohjoismaisessakin todellisuudessa, joista Anders Breivik ja – tosin toisin keinoin – Jussi Halla-aho haluaisivat päästä eroon.

Yhdysvaltalainen tutkija Robert Wright hahmottelee kirjassaan The Evolution of God (Little, Brown and Company, New York, 2009), miten Abrahamin uskonnot voisivat purkaa kulttuurien välisiä jännitteitä.

Wrightin mukaan olennaista on lisätä uskontojen välistä vuorovaikutusta siten, että Abrahamin uskontojen edustajat huomaavat oman menestyksensä riippuvan toisten menestyksestä. Maailman erilaisten uhkien – ilmaston lämpenemisen, luonnonvarojen ehtymisen, väestönkasvun – torjumisessa moraalista koodia on laajennettava koskemaan koko maailman. Muutoin edessä on katastrofi.

Uskonto voi rakentaa muureja mutta myös siltoja. Käytännössä jälkimmäinen tarkoittaisi sitä, että juutalaisten, kristittyjen ja muslimien pitäisi kaikkien tinkiä oman uskonsa ainutlaatuisuudesta. Ajatus tuntuu vähintäänkin haastavalta, muttei kenties toivottomalta. Yhtenä esimerkkinä on Helsingin piispan Irja Askolan haastattelu juhannusaattona Helsingin Sanomissa (HS 24.6.2011), jossa hän oli muun muassa avaamassa luterilaisten seurakuntien tiloja muslimien käyttöön.

Wrightin mukaan pulma on siinä, että ihmisluonto syntyi keräilijäryhmissä, missä oman ryhmän jäsenet olivat ”hyviksiä” ja kaikki muut ”pahiksia”. Koneistomme ei ole tottunut siihen, että huomaisimme helposti yhteisiä etuja meidän ja hyvin erilaisten ihmisten välillä. Uskonnot voivat auttaa yhteisten etujen havaitsemista.

Pitkällä aikavälillä uskontojen kehitys on lisännyt ymmärrystä erilaisten ihmisten välille ja laajentanut moraalista mielikuvitusta. Wright päättelee, että Jumala-kuvan moraalinen kasvu on jossain mielessä ”luonnollista” ja olennainen osa ihmiskunnan suurta tarinaa.

Kasvu on oikukasta. Siihen kuuluu paikallaan polkemisen ja taantumisenkin jaksoja, mutta moraalista kasvua tukevat voimat ovat kuitenkin vahvempia kuin sitä kahlitsevat voimat.

Toimeentulotuki kyykyttää köyhiä

Köyhyyden lievittäminen ja syrjäytymisen ehkäisy ovat Jyrki Kataisen hallituksen yksi kolmesta painopisteestä. Hallitusohjelmaa on kuitenkin arvosteltu siitä, ettei se juuri paranna kaikkein köyhimpien eli toimeentulotuen saajien asemaa.

Osallistuin itse ohjelmaneuvotteluihin hyvinvointiryhmässä, jossa käsiteltiin perusturvaa. Pohdimme huolellisesti, miten vaikeassa taloustilanteessa niukat varat voitaisiin kohdentaa kaikkein tehokkaimmin köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Monet perusteelliset tutkimukset osoittivat, että niin kutsuttujen ensisijaisten etuuksien – eli työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden, lapsen hoidon ja korkean iän perusteella maksettujen vähimmäismääräisten tulonsiirtojen – saajista nimenomaan työmarkkinatuen saajat (nuoret, pitkäaikaistyöttömät ja työttömyyskassoihin kuulumattomat) joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen.

Noin kolmannes työmarkkinatuen saajista täydentää toimeentulotuella. Työmarkkinatuen tuntuva korotus päästäisi tuhannet henkilöt ja perheet irti toimeentulotuesta.

Karu totuus perusturvan korottamisen vaihtoehdoissa oli kuitenkin se, että kaikkein köyhimmät eivät saisi mitään perusturvan nostamisesta. Monet esimerkiksi pääkaupunkiseudun pitkäaikaistyöttömät ja monilapsiset köyhät perheet jäisivät edelleen toimeentulotuen varaan. Perusturvan korotus näkyisi vain siinä, että toimeentulotuki pienenisi samalla summalla kuin perusturva nousisi.

Toimeentulotuki ei ole etuus siinä missä esimerkiksi työmarkkinatuki. Kyse on täydentävästä tulosta, joka maksetaan muiden tulojen ja toimeentulotuessa hyväksyttävien menojen erotuksena. Jos muut tulot nousevat, toimeentulotuki pienenee vastaavasti. Siinä missä työmarkkinatukea maksetaan pääsääntöisesti koko työttömyysajalta, toimeentulotuki myönnetään yleensä kuukaudeksi kerrallaan.

Toimeentulotuesta on tullut Suomessa 1990-luvun alun laman jälkeen eräänlainen kuntien maksama ”perustulo”. Tilapäiseksi kriisiavuksi tarkoitetusta tukea saadaan nykyisin yhä useammin koko vuoden ajan. Syynä ei ole vain korkea työttömyys ja alhainen työmarkkinatuki, vaan ennen muuta asumisen kallistuminen. Huomattava osa toimeentulotuesta käytettään paikkaamaan asumistuen jättämiä aukkoja.

Toimeentulotuen perusosan nostamista puolsi myös se, että tuen taso on jäänyt jälkeen tosiasiallisista elinkustannuksista. Esimerkiksi kansaneläkkeisiin on tehty säännöllisiä tasokorjauksia (viimeksi tätä keväänä takuueläkkeen muodossa). Toimeentulotukinormia ei ole korotettu.

Samaan aikaan vallitseva elämäntapa on muuttunut. Osallistuminen yhteiskuntaan vaatii nyt sellaisia varoja, joita 20 vuotta sitten ei osattu aavistellakaan. Kyse on muun muassa nettiliittymän ja matkapuhelinten kustannuksista. Myös ruokailutottumukset ovat muuttuneet: keskiluokka hankkii arkipöytäänkin nyt sellaisia aterioita – esimerkiksi lohta ja kokolihaa – jotka aikaisemmin kuuluivat vain juhlallisempiin hetkiin. Köyhät eivät ole päässeet mukaan tämänkaltaisen elintason kohoamiseen.

Mutta olisiko toimeentulotuen nostaminen sittenkään oikea keino auttaa torjua köyhyyttä ja syrjäytymistä? Sosiaalipolitiikan kielellä toimeentulotuen korotus on sikäli ongelmallinen, että se vääristää sosiaaliturvajärjestelmän rakennetta ja korostaa viimesijaisen turvan merkitystä ensisijaisen turvan kustannuksella.

Yksinkertaisesti sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että toimeentulotuki kyykyttää köyhiä. Heidän on paitsi luovuttava omaisuudestaan myös selostettava piinallisen yksityiskohtaisesti ja säännöllisesti taloustilannettaan sosiaalityöntekijöille. Sukulaisten ja ystävien lahjoitukset vähennetään toimeentulotuesta – samoin valtaosa pienimmistäkin ansiotuloista, mikä lannistaa toimeentulotuen saajia itse pyrkimästä tilanteensa parantamiseen.

Köyhimpien tilanteen helpottaminen yksinomaan toimeentulotukea nostamalla olisi toki tuonut lisää rahaa kaikkein köyhimmille, mutta samalla se olisi kasvattanut kyykytettyjen ja lannistettujen joukkoa. Valintaa olisi voinut pitää jopa perustuslain vastaisena.

Perusturvan perustuslaillisena ideana on taata toimeentulo jo sillä perusteella, että henkilö on työtön, sairas, työkyvytön, hoitaa lasta tai on ikääntynyt – ei tarvita omaisuuden myymistä eikä tiliotteiden näyttämistä. Toimeentulotukea ei lueta osaksi perusturvaa, jossa mainitut syyt turvaavat lain perusteella toimeentulon.

Hallitusohjelmassa päädyttiin korottamaan työttömien perusturvaa suuremmalla summalla kuin toimeentulotukea. Samalla asumistukea parannettiin. Molempien toimien ajatuksena on vähentää köyhien kyykyttämistä.

Asumistuen nosto tarkoittaa sitä, ettei perusturvan korotusta imuroida pois niiltä työttömiltä, jotka saavat asumistukea. Asumistuki paranee myös muilla pienituloisilla työttömillä ja palkansaajilla. Samalla asumistuessa siirrytään yksinkertaisempaan malliin, jossa tuen saajien valinnan vapaus kasvaa: tuen saajat voivat itse päättää asuako kalliimmassa mutta pienessä vaiko halvemmassa mutta suuressa asunnossa.

Karkeasti arvioiden hallitusohjelma parantaa yksin asuvan toimeentulotuen saajan tilannetta noin 25 eurolla kuukaudessa. Toisin kuin julkisuudessa on esitetty veronkorotusten vaikutukset hintoihin eivät heikennä toimeentulotuen saajien taloudellista tilannetta. Toimeentulotukinormi on sidottu hintaindeksiin. Siinä missä verot korottavat hintoja, toimeentulotuki nousee hintojen mukana – tosin jälkikäteen. Hallitusohjelmassa luvattu kuuden prosentin korotus ja korotus yksinhuoltajille tulevat inflaatiotarkistuksen päälle ensi vuoden alussa.

Yksinäisen työttömän perusturvan saajan käteen jäävät tulot nousevat noin 90 eurolla, missä on otettu huomioon pienituloisimpien verotuksen keventyminen perusvähennyksen korotuksen ansioista.

Äärimmäisen tarkasti tarveharkintainen toimeentulotuki voi vähitellen palautua alkuperäiseen tarkoitukseensa eli tilapäiseksi kriisiavuksi. Tämä vaatii kuitenkin sitä, että perusturvaa kehitetään myös jatkossa. Yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpää on avata heikoimmassa asemassa oleville uusia mahdollisuuksia työmarkkinoilla.


Heikki Hiilamo


Tutkimusprofessori, Kansaneläkelaitoksen tutkimusosasto

(julkaistu editoituna Aamulehdessä 8.7.2011)

Raportti hallitusneuvotteluista

Pääsin mukaan puolueeni neuvotteluryhmään Säätytalolle. Olin toinen neuvottelija hyvinvointipolitiikka-ryhmässä. Pääneuvottelijana oli kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto. Kävimme neuvotteluita kahdessa jaksossa yhteensä 16 päivän ajan -- lopussa kolme päivää kellon ympäri. Neuvotteluiden jälkeen laadimme yhdessä Outin kanssa raportin Vihreän liiton valtuuskunnalle. Tässä muutamia otteita raportista.

Tulonsiirtopuolella suurin saavutuksemme oli 100 euron korotus työttömän perusturvaan. Tämä tarkoittaa - yhdistettynä vielä perusvähennyksen nostoon - että nuorten, pitkäaikaistyöttömien ja työttömyyskassoihin kuulumattomien työttömien tulot nousevat tuntuvasti. Tuhannet pääsevät irti toimeentulotuen tarpeesta. Korotus on historiallisestikin ajatellen erittäin suuri.

Toimeentulotuen perusosaa korotetaan 25 eurolla, ja yksinhuoltajien perusosan korotukseen käytetään 5 miljoonaa euroa. Asumistuen nosto tarkoittaa sitä ettei perusturvan korotusta imuroida pois niiltä työttömiltä, jotka saavat asumistukea. Asumistuki paranee myös muilla pienituloisilla työttömillä ja palkansaajilla (hintalappu 48 mijoonaa euroa).

Samalla asumistuessa siirrytään yksinkertaisempaan malliin, jossa tuen saajien valinnan vapaus kasvaa: tuen saajat voivat itse päättää asuako kallimmassa mutta pienessä vaiko halvemmassa mutta suuressa asunnossa. Tämä on myös tavoitteidemme mukaista.

Toimeentulotuki nousee selvästi vähemmän kuin työmarkkinatuki. Näin äärimmäisen tarkasti tarveharkintainen toimeentulotuki voi vähitellen palautua alkuperäiseen tarkoitukseensa eli tilapäiseksi kriisiavuksi. Toisin kuin julkisuudessa on jo esitetty korotettavien haitta- ja valmisteverojen vaikutukset hintoihin eivät heikennä toimeentulotuen saajien taloudellista tilannetta, koska toimeentulotukinormi on sidottu hintaindeksiin. Kuuden prosentin korotus ja 5 milj euron korotus yksinhuoltajille ovat tulevat inflaatiotarkistuksen päälle.

Työmarkkinatuen nostaminen on olennaista meille koska perustulo voidaan tulevaisuudessa mitoittaa sen tasolle. Toimeentulotuen puolison tulojen tarveharkinnan poistamisesta saimme 'selvitetään'-merkinnän. Rahamerkintään voimamme yhdessä vasemmistoliiton kanssa eivät ainakaan vielä riittäneet.

Vähimmäismääräiset sairaus- ja vanhempainpäivärahat eivät nouse -- niiden verotus kyllä kevenee. Näitä etuuksia nostettiin viime kaudella. Lisäksi näiden etuuksien saaminen on tilapäisempää kuin työttömän perusturvan.

Yritimme päästä eroon työttömän perusturvan kytköksestä ansioturvaan. Se oli kuitenkin kiveen kiinnitetty.

Saimme ohjelmaan kovan väännön jälkeen kirjauksen palkkatulojen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen parantamisesta. Kirjaus johtanee konkreettisiin toimiin -- ainakin siltä osin kuin nämä maksavat itse itsensl takaisin (kuten olemme argumentoineet tapahtuvan). Kukaan muu ei alunperin vaatinut tai edes kannattanut tätä kirjausta eli tätä voimme hyvällä syyllä pitää omana saavutuksenamme.

Yhteenvetona perusturvasta voi sanoa, että saimme mallikkaasti tavoitteemme läpi. Joku voi todeta ettei tässä ole mitään kummallista, koska kyse oli ennakkoehdostamme. Ennakkoehtoomme ei kuitenkaan ollut ottanut kantaa kuin kokoomus ennen neuvotteluiden alkamista. Lisäksi on otettava huomioon, että onnistuimme toteuttamaan perusturvan korotuksen yhdessä asumistuen ja toimeentulotuen kehittämisen kanssa. Pelkkä työmarkkinatuen nostaminen olisi kohdentunut sosiaalisesti erittäin epäoikeudenmukaisesti eli etu olisi noussut sitä suuremmaksi mitä parempituloisesta on kysymys.

Toimeentuloturvan parannukset vaativat meiltä vihreiltä neuvottelijoilta erittäin paljon ponnisteluja ja ajallisesti veivät työstämme leijonanosan. Tämä johtui suurelta osin siitä että määrärahaa oli liian pieni täydellisen ratkaisun hakemiseen minkä vuoksi ennakkoehtomme toteutuminen - 100 euron korotuksen - oli lopulta suuri voitto.