Stressiä tupakasta

Huomasin torstaina aamupäivällä työpaikan eli Kalifornian yliopiston San Franciscon tupakkatutkimuskeskuksenn lasiovessa ilmoituksen yliopiston hyvinvointipäivästä. Yksi tapahtumista oli luento otsikolla Kuinka päihitän stressin. Luennon pitäjän nimi tuntui tutulta. Etsin nopeasti netistä muutamia tupakkayhtiöiden sisäisiä asiakirjoja – ja todellakin luennonpitäjä – professori Margaret Chesney – oli sama henkilö, joka oli vuonna 1991 todistanut tupakkayhtiöiden puolesta Pentti Ahon oikeudenkäynnissä. Chesney on nyt vaihtoehtoisen lääketieteen (integrated medicine) keskuksen johtaja Kalifornian yliopistossa San Franciscossa. Todistaessaan vuonna 1991 hän oli epidemiologian professori samassa yliopistossa. Hän oli tehnyt tutkimusta muun muassa stressin vaikutuksesta sydäntauteihin.

Näytin netistä tulostamaani Chesneyn todistusta tupakkatutkimuskeskuksen apulaisjohtajalle Karen Williamsille. Chesney totesi kirjallisessa lausunnossaan kantajan eli Pentti Ahon sairaudesta: ”In this case, the claim has been made that cigarette smoking is the cause of Pentti Aho's health condition. However, there are a number of risk factors, in the area of both SES (Socio Economic Status) and personality characteristics, which may have contributed to Aho's health condition, entirely apart from his having smoked." http://legacy.library.ucsf.edu/tid/mwh46b00

Pidin törmäämistä Suomen tupakkajutun todistajaan San Franciscossa pienenä kuriositeettina, mutta Williams järkyttyi tiedosta. Hän kysyi, haluaisinko mennä kuuntelemaan Chesney. Pudistin päätäni. Tapauksesta oli jo melkein 20 vuotta. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään, ajattelin.

William kuitenkin otti kierroksia ja soitti keskuksen johtajalle Stanton Glantzille, joka oli paraikaa pyöräilemässä kahden kokouspaikan välillä. Glantz on ehkä maailman ärhäkkäin ja kuuluisin tupakkateollisuuden vastustaja. Kuullessaan tupakkateollisuutta auttaneesta professorista omassa yliopistossaan kiihtyi ja suorastaan huusi puhelimeen, jonka ääni oli ohjattu kaiuttimeen Williamsin huoneessa. Kaikki työkaverini kuulivat, miten Glantz määräsi meidät menemään Chesneyn luennolle ja vaatimaan häntä julkisesti tilille yhteyksistään tupakkateollisuuteen. Näiden ihmisten on kannettava vastuu tekemisistään, heidän on tunnettava tuskaa, Glantz vaahtosi.

Luento oli alkamassa puolen tunnin kuluttua. Minun tehtäväkseni tuli esittää ensimmäinen kysymys. Kuvittelin mielessäni valtavan luentosalin, jossa joutuisin suuren joukon edessä tivaamaan arvostetun luennoitsijan yhteyksistä tupakkateollisuuteen. Tarvitsin todella stressinhallintaa, että ylipäätään uskalsin lähteä kohti luentosalissa.

Luentosalissa ei ollutkaan ketään. Laiha ja hauraan oloinen kuusikymppinen Chesney ilahtui pahaa aavistamatta viiden tupakkatutkijan tulosta ja alkoi pirteästi kertoa siitä, miten stressi syntyy uhkaavista tilanteista ja miten ihmiskunnan alkuajoista asti se on suojellut meitä. Stressitutkija näytti kuvaa leijonasta. Saliin tuli muutama uusi kuulija. Kuiskasin vieressäni istuvalle Williamsille: ”Me olemme nyt tuo leijona”.

Luento oli sikälikin kiinnostava, että oma stressitasoni huiteli ylälukemissa. Ei ollut lainkaan miellyttävä ajatus joutua luennon jälkeen nolaamaan ylipirteä professoria, vaikka osallistujia ei ollutkaan montaa Chesney opasti, miten stressitasoa voi vähentää lähimmäisiä ilahduttavilla teoilla ja päättämällä jokaisen päivänsä kiitokseen. Voisi jopa pitää päiväkirjaa kaikista mieltä nostattaneista asioista, jotka päivän aikana ovat sattuneet!

Luennon päätyttyä astelin Chesneyn eteen. Kerroin olevani Suomesta ja tutkineeni tupakka-asiakirjoja. Hänen suupielensä kiristyivät. Näytin hänelle lausuntoa ja kysyin, oliko hän kirjoittanut sen ja oliko hän todistanut tupakkateollisuuden puolesta.

Chesneyn kasvot valahtivat. Hän sanoi ensin, ettei ollut koskaan työskennellyt tupakkateollisuudelle eikä todistanut missään. Näytin hänelle uudelleen allekirjoituksella varustettua lausuntoa ja kerroin, että se oli esitetty Helsingin käräjäoikeudelle. Chesneyn oli pakko myöntää katsoneensa tapausta jonkun asianajotoimiston puolesta, mutta kiisti tienneenä sen työskennelleen tupakkateollisuudelle.

Chesney valitteli myös, että tapauksesta oli kulunut jo niin paljon aikaa, ettei hän muistanut asioita. Yllättäen Chesney kyllä muisti jutun kantajan eli Ahon työskennelleen jäähallissa jääkoneen kuljettajana. Tupakkateollisuuden mukaan Aho oli sairastunut muun muassa tästä syystä.

Mainitsin sitten tutkimusrahoituksesta, jota Chesney oli saanut tupakkateollisuudelta ennen lausunnon kirjoittamista. Kunnioitettu professori (Distinguished Professor) kertoi, että sekin oli tullut asianajotoimistolta. Tiedustelin vielä, miksi hän oli kirjoittanut lausunnon, oliko kyse siitä, että tutkimusrahoitus velvoitti häntä tekemään vastapalveluksen Chesney kiisti tämänkin ja kertoi ryhtyneensä tehtävään asianajotoimistossa työskennelleen ystävän pyynnöstä. Ympärillemme kerääntyneet kollegani alkoivat kysellä lisää Chesneyn yhteyksistään tupakkateollisuuteen. Chesney sanoi äkkiä tuntevansa itsensä uhatuksi. Hän näyttikin todella hätääntyneeltä. Lopetimme hiillostamisen, kun luentosalissa alkoi seuraava tilaisuus.

Päivän lopuksi pidimme Glantzin johdolla uuden palaverin. Monet olivat lukeneet Chesneyn todistuksen ja hämmästelivät sitä, miten tupakkateollisuuden apuri saattoi olla niin korkeassa asemassa terveysyliopistossa. Glantzilta ei herunut lainkaan ymmärrystä Chesneylle. Sinun kannattavaa tehdä vain sellaisia juttuja, joita voit kerskailla, hän uhosi.

Glantzin ehdotuksesta kirjoitimme Chesneylle kirjeen, jossa kerroimme olevamme pahoillamme siitä, että hän oli osallistunut tupakkateollisuuden kampanjaan tupakan terveyshaittojen kiistämiseksi. Mainitsimme, että mielestämme tämä vahingoitti koko yliopiston mainetta. Lopuksi kysyimme, seisoisiko hän edelleen lausuntonsa takana.

Muutto

Miksi ihmeessä muutitte? Teillähän oli ihana talo!

Asuimme idyllisellä puutaloalueella mukavassa naapuriyhteisössä. Meillä oli avara olohuone, tilaa neljässä kerroksessa ja oma piha, jossa kesäisin otimme aurinkoa ja järjestimme joskus juhlia.

Yhä pitenevä remonttilista ja vanhempien lasten tuleminen poismuuttoikään saivat meidät miettimään asuintapamme kestävyyttä. Laskimme perhekokouksessa plussia ja miinuksia. Kuukausia keskustelimme, väittelimme ja riitelimme – kunnes lopulta päädyimme myymään talomme pariskunnalle, joka oli samanlaisessa elämäntilanteessa kuin me 15 vuotta sitten.

Varhaisen talven ennätyspakkasten aikaan päättyi meidän vuoromme tuossa vanhassa ihanassa talossa,. Lähtö teki todella kipeää.

Vanhat naapurit ovat kyselleet viime viikkoina muutosta. Olen neuvonut: älkää ikinä muuttako! Ennen omakotitalon hankkimista muutimme kymmenen vuotta melkein vuoden välein, joten muuton fyysinen rasitus ei ollut yllätys. Henkinen rasitus oli.

Uusi asunto on yli puolet pienempi eli monesta tavarasta oli pakko luopua. Näin keski-ikään mennessä komeroihin on kertynyt yhtä ja toista. Olimme aloittaneet talon tyhjentämisen melkein puolitoista vuotta ennen muuttoa, mutta lopussa tuli tietysti kiire – tai oikeammin paniikki. Tyttären vaatekassi päätyi vahingossa UFF:n vaatekeräyksen teräskonttiin.

15 vuodessa sitä ehtii kiintyä tavaroihinsa. Oli melkoinen järkytys, etteivät kaikki huonekalumme kelvanneet edes lahjoituksena Fidan lähetystorin miehille, jotka tulivat ystävällisesti hakemaan tavaroita kotoamme.

Vanhan talon sokkeloista paljastui uskomattoman paljon käyttämätöntä tavaraa: hienoja ruokailuvälineitä, kynttilänjalkoja, boolikulho, vieraskirjoja ja valtava määrä muita vaatteita. Edustamme sukupolvea, jolle tavarat vielä ovat arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia, vaikka käyttötarpeesta ei ole varmuutta..

Työpapereita oli helppo lajitella ja siivota pois, muttei perheeseen liittyviä muistoja. Mihin laittaa tyttären vauvamekko, poikien koulupiirustukset ja veistotyöt, lahjaksi saadut ja itse tehdyt villapaidat, perhematkakoilta kerätyt kotilot ja Saharan hiekka?

Ullakon laatikoiden tonkiminen oli tunkeutumista eri elämänvaiheiden sedimentteihin. Löytyi omia kouluajan päiväkirjoja, opiskeluaikojen kirjeenvaihtoa, valokuvia nyt aikuistuvien kolmen lapsen taaperovuosilta. Tuntui kuin olisi muuttovälähdyksessä käynyt läpi koko siihenastisen elämänsä: lapsuuden, opiskeluajan, seurustelun, lasten syntymän, kasvun ja muuton pois kotoa.  – aivan kuin ei jättäisi taakseen vain tuttuja seiniä ja tuttua pihaa, vaan parhaan osan elämästään.

Onneksi minua ei tarvittu enää silloin paikalle, kun loput tavaramme heitettiin siirtolavalle.

Entisiä naapureitakin on nyt ikävä jätesäkkien ja banaanilaatikoiden keskellä. Monet ovat lohduttaneet, että muuttolaatikoiden purkaminen kestää vuosia eikä ehkä onnistu ennen seuraavaa muuttoa. Entä yhteydet vanhoihin naapureihin? Uudessa kerrostaloasunnossa on onneksi kylpyamme, josta olemme aina haaveilleet. Se onkin ahkerassa käytössä.

(julkaistu Lapsen maailma -lehdessä 1/11)

Kirkon hallinto tälle vuosisadalle

Miksi kirkon hallinnosta kannattaa puhua? Aihe on useimpien mielestä kuolettavan tylsä, eikä siitä siksi juuri keskustella. Vanha journalistien neuvo on kuitenkin kuunnella siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.

Väitän, ettei kirkon uudistaminen ole mahdollista ilman hallinnon uudistamista. Ulkopuolisen keskustelun puute on johtanut siihen, että kirkon hallinto on saanut jäädä sääty-yhteiskunnan ajalle. Tästä syystä monelle kirkon jäsenelle ei jää muuta vaikuttamiskeinoa kuin erota.

Ensimmäinen tavoite on se, että yleinen äänioikeus ja vallan kolmijako on toteutettava myös kirkossa. Vaatimus voi kuulostaa sata vuotta vanhalta, mutta näin ei valitettavasti ole. Se on erittäin ajankohtainen ja suorastaan vallankumouksellinen.

Yleinen äänioikeus toteutettiin valtiollisissa vaaleissa vuonna 1907. Sitä ennen kullakin säädyllä oli yksi ääni, mikä korosti erityisesti aatelin valtaa. Työläisillä, torppareilla eikä naisilla ollut äänioikeutta.

Kirkossa ei ole vieläkään toteutettu yleistä äänioikeutta. Kirkon päätöksenteossa pappissäädyllä (virassa olevilla ja joskus olleilla papeilla) on edelleen oma erityinen äänioikeutensa ja omat edustajansa. Tämä näkyy muun muassa kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa, piispanvaaleissa ja hiippakuntavaltuustojen vaaleissa.

Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmijako eli Montesquieun oppi siitä, että väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Tätäkään periaatetta ei ole toteutettu kirkon hallinnossa.

Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Toinen esimerkki on arkkipiispan asema kirkkohallituksen täysistunnon puheenjohtajana. Nämä tarkoittavat melkein samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä -- tai että valtakunnallisen järjestön pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja.

On paradoksaalista, että eduskunta päättää kirkolliskokouksen esityksestä kirkkolaista – ja hyväksyy näin säädökset, jotka ovat räikeässä ristiriidassa sen omien periaatteiden kanssa.

Winchesterin talo

Oliko talo hänen suurin unelmansa vai pahin painajaisensa? Näin mainostetaan yhtä maailman kummallisinta nähtävyyttä. Kyse on Sarah Winchesterin talosta.

Yhdysvalloissa Conneticutin osavaltiossa asuneen Sarahin ainoa lapsi menehtyi viiden viikon ikäisenä. 15 vuotta myöhemmin kuoli hänen miehensä, joka oli Winchesterin kivääritehtaan omistaja ja johtaja.

Masennuksesta kärsinyt 41-vuotias Sarah meni tapaamaan Bostonissa meediota. Meedion mukaan Winchesterin kiiväärien surmaamien ihmisten henget tappoivat Sarahin tyttären ja miehen ja hänen vuoronsa olisi seuraavana, jos hän ei tyynnyttäisi henkiä meedion neuvomalla tavalla.

Kiväärin surmaamista vainajista ei ollut pula. Sarjatuleen pystyvä kivääri tunnettiin nimellä “ase, joka voitti lännen”, ja se oli kaatanut tuhansia intiaaneja ja sisällissodan sotilaita.

Meedio neuvoi Sarahia muuttamaan länteen ja tyynnyttämään henkiä rakentamalla heille upea talo. Niin kauan kuin talon rakentaminen jatkuisi Sarah olisi turvassa. Rahasta ei ollut pulaa, sillä Sarah oli perinyt miehensä ja samana vuonna kuolleen anoppinsa osakkeet kivääritehtaassa.

Vuonna 1884 Sarah löysi keskeneräisen maalaistalon Santa Claran laaksosta kolme mailia länteen San Josesta. Ja hän aloitti rakentamisen.

Yli 38 vuoden aikana talon tehtiin yksi kerrallaan yhteensä 160 huonetta, 2 000 ovea, 10 000 ikkunaa (Empire State Buildingissä on ”vain” 6 500 ikkunaa), 47 takkaa, 13 makuuhuonetta ja kuusi keittiötä.

Tuloksena oli valtavan labyrintti. Ei ihme, että turistikierroksen alkaessa vierailijoita varoitetaan jättäytymästä ryhmästä, sillä vaarana on ettei heitä enää löydettää! Juuri näin oli tapahtua Sarah Winchesterille Kalifornian suuressa maanjäristyksessä vuonna 1906. Palvelijoilta kesti monta tuntia löytää emäntänsä ja pelastaa romahtaneiden rakenteiden vangitsema nainen.

Sarahin saapuessa alue oli lähes luonnontilassa. Piilaakson vaurastumisen myötä aluetta aikanaan hallinnut talo on jäänyt erään parkkipaikan kulmaan. Alue on täynnä leveitä autoteitä ja erilaisia ostoskeskuksia.

Viereisessä Winchester Bulevardin Santana Rowin ostosparatiisissa on muun muassa 26 erilaista naistenvaatekauppaa, 17 kenkäkauppaa ja 35 ruokapaikkaa. Kyse erilaisten tavaratalojen ryppäästä, jossa jokaisella on oma parkkipaikkansa. Ne ovat tarpeen, sillä sokkeloisten talojen välillä on vaikea liikkua jalkaisin.

Ylenpalttisuus saa miettimään, onko tarvitaanko kaikkia näitä tavaroita – vai olisiko elämällä jokin toinen ja tärkeämpi merkitys kuin uusien tavaroiden haaliminen tai loputon talon rakentaminen. Mikä elämässä on oikeasti tärkeää?

Mainoksen mukaan Sarah Winchesterin talo on kaunis mutta kummallinen. Kauneudesta voi olla montaa mieltä. Voi vain kuvitella, miten sokkoloinen, pimeä ja ahdas on talo, jota rakennetaan vuodesta toiseen huone kerrallaan. Rakentamisesta rakentamisen vuoksi kertoo myös se, että talossa on kattoon törmääviä rappusia, ovia pudotukseen, ikkunoita seiniin.

On vaikea ymmärtää, mihin muuhun Sarah olisi tarvinnut huoneita kuin henkien miellyttämiseen. Hänelle oli vain yksi yövieras, sisaren tytär. Sarahin väitettiin vaihtavan maakuuhuonetta joka yö hämätäkseen pahoja henkiä.

Sarah Winchesterin kuoltua vuonna 1927 hänen kassakaappinsa avattiin suurten odotusten vallitessa. Aarretta ei löytynyt – vain muutamia henkilökohtaisia esineitä, joiden joukossa oli pieni vaaleanpunainen rasia ja lehtileike New Havenin sanomalehdestä. Leike oli osastosta kuolleita: “tässä kaupungissa kesäkuussa 1866. Annie Pardee, William Wirt Winchesterin ja Sarah L. Winchester tyttövauva.” Rasiassa oli tytön kiharoita.

Erobuumin taustaa

HS-raati kysyi, pitäisikö kirkon luopua vihkioikeudesta. Vastaukseni oli kielteinen seuraavilla perusteilla:

Vihkioikeudesta luopuminen pysäyttäisi tuskallisen hitaan, mutta kuitenkin etenevan prosessin homoliittojen hyväksymiseksi kirkossa. Se olisi kädenojennus konservatiiveille. Sitä paitsi kirkolla ei ole enää monopolia vihkimiseen, vaan kirkkovihkiminen on vaihtoehto siviilivihkimiselle.

Aikaisemmin sisältä ja nyt sivusta katsoen erobuumissa on kyse siitä, että kaavoihin kangistuneen ja kirkon johtoa myöten valitettavan yleisen teologian mahdottomuus vihdoin paljastuu -- kuin keisarin uudet vaatteet -- suurelle yleisölle.

Piispojen on turha puhua ruokaturvasta tai maailman köyhistä tai ylipäätään tavoitella laajempaa kantavuutta, mille tahansa hyvää elämää koskeville kannoilleen, jos he samaan aikaan tosiasiallisesti syrjivät ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä sotii yksinkertaistakin moraalitajua vastaan -- ja vie pohjan kirkon sanoman uskottavuudelta.

Konservatiivit yrittävät väistää keskustelun sanomalla, että kyse on vain pienestä vähemmistöstä ja pienestä kysymyksestä ja että kirkon toiminnan ydin on muualla. Tämä ei ole totta. Kyse on kaikkein tärkeimmästä eli siitä miten Raamattua luetaan: onko se lakikirja vai kertomus armosta ja myötätunnosta.

Erobuumi osoittaa myös, miten jäykkä ja vanhentunut on kirkon hallinto. Homokantaa on pyöritetty jo vuosia erilaisissa toimikunnissa ja työryhmissä. Valmisteluun on käytetty miljoonia euroja kirkollisveroja. Lopputulos on edelleen epävarma. Varmaa on se, että rintamalinjat alkavat nyt jyrkentyä ja taistelu kirkosta koventua.

Yhteiskunnan kahtiajako ruokkii muukalaisvihaa

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super julkaisi heinäkuussa TNS Gallupilla teettämänsä kyselyn, jossa kartoitettiin suomalaisten kokemia uhkia.Eniten suomalaiset olivat huolissaan vakavasta sairastumisesta, rikollisuudesta ja omasta toimeentulostaan.

Yhteiskunnallinen syrjäytyminen huolestutti joka viidettä vastaajaa, ja syrjäytymisestään huolestuneet vastaajat kokivat muutenkin enemmän uhkia. Heitä askarrutti erityisesti työpaikan pysyvyys, taloudellinen toimeentulo ja uuden työpaikan löytyminen mahdollisen työttömäksi jäämisen jälkeen.

Perussuomalaisten kannattajat erottuivat selvästi muiden puolueiden kannattajista. Yli puolet (56 prosenttia) perussuomalaisten kannattajiksi ilmoittautuneista kertoi olevansa huolissaan taloudellisesta toimeentulostaan. Keskustan, kokoomuksen ja vihreiden kannattajien keskuudessa oma toimeentulo huolestutti noin kolmasosaa vastaajista.

Vasemmistoliiton ja Sdp:n kannattajista noin 40 prosenttia oli huolissaan toimeentulostaan.Perussuomalaisten kannattajat pelkäsivät myös muita useammin syrjäytyvänsä yhteiskunnasta. Perussuomalaisten ja vasemmistoliiton kannattajat arvelivat lisäksi muita useammin kohtaavansa vaikeuksia päästä nykyistä työtä vastaavaan tehtävään mahdollisen työttömäksi jäämisen jälkeen.Syrjäytymisen pelko on kytköksissä taloudelliseen asemaan.

Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen on edennyt huolestuttavalla vauhdilla 20 viime vuoden aikana. Edellisen laman jälkeen vahvistuneen kannustamisen ideologian mukaan perusturvaa ei ole muka voitu parantaa, koska se houkuttelisi ihmisiä – etenkin alaluokkaa – laiskottelemaan.

Tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin 1970-luvun alussa. Reaalitulot kasvoivat suhteellisesti 1970- ja 1980-luvuilla sitä enemmän, mitä alempaan tuloryhmään ihmiset kuuluivat.1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kehitys oli täsmälleen päinvastainen – huipputuloisten eli tulonsaajien ylimmän prosentin tulot tosin kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna. Samaan aikaan tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvaneet hälyttävästi.

Yllättävän vähän huomiota saanut Superin kysely todistaa luokkajaon paluusta. Sen perusteella voidaan päätellä, että perussuomalaisten kannattajat ovat taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia suomalaisia.Yhteiskunnan eriarvoistuminen kanavoituu nyt perussuomalaisten – ei vasemmiston – kannatukseen.

Kyse lienee paljon suuremmassa mittakaavassa samasta ilmiöstä, joka nosti Tony Halmeen eduskuntaan Itä-Helsingin köyhien lähiöiden äänillä.Perussuomalaisten kannatuksen nousu ja kasvava maahanmuuttajavihamielisyys on kytketty julkisuudessa toisiinsa.

Ulkomaalaisvihamielisyyden nousun syitä saatetaan kuitenkin etsiä väärästä suunnasta, jos sitä selitetään yksinomaan globalisaatiolla ja ihmisten lisääntyneellä kansainvälisellä liikkuvuudella.

Maahanmuuttajien määrä Suomessa on nyt suurempi kuin esimerkiksi vuonna 1990, mutta köyhyys ja syrjäytyminen paljon yleisempiä ilmiöitä kuin 20 vuotta sitten, ennen edellistä lamaa. Tuolloin töitä oli tarjolla paljon, ja köyhäkin saattoi viettää kunniallista elämää.

Nyt muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Jakomäki-ilmiö eli toivottomuuden, näköalattomuuden ja työttömyyden kolmiyhteys on laajentunut ja levinnyt. Köyhät on pantu kiistelemään rikkailta jääneistä muruista.

Maahanmuutosta puhuttaessa keskustelun osapuolten todellisuudet eivät kohtaa. Ahtaassa vuokra-asunnossa elävä pienipalkkainen, pitkäaikaistyötön tai pelkkää kansaneläkettä saava ihminen puhuu erilaisista maahanmuuttajista kuin omassa elämänpiirissään ulkomaalaisia kohtaava yliopisto-opiskelija tai koulutettu ammattilainen.

Vaikeassa asemassa elävät kokevat ulkomaalaiset herkemmin uhaksi hyvinvoinnilleen kuin hyväosaiset, joille maahanmuuttajista saattaa olla helposti osoitettavaa hyötyä.Lyhyellä aikavälillä kyse voi olla myös aidosta reviirikilpailusta.Heikoimmassa asemassa olevat maahanmuuttajat kilpailevat perussuomalaisten kannattajien kanssa samoista koulutus- ja työpaikoista sekä asunnoista Tärkeää on kuitenkin huomata, ettei tämä johdu maahanmuuttajista, vaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta.

Maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ratkaisu tilanteeseen ei ole tietenkään se, että osoittaisimme ymmärrystä syrjäytymisuhkaa kokevien suomalaisten ulkomaalaisiin kohdistuvalle kiukulle ja kaunalle – meidän ei pidä sulkea rajoja ja entisestään heikentää maahanmuuttajien asemaa. Olennaisinta on parantaa tällä asuvien heikoimmassa asemassa olevien asemaa, olivatpa he syntyperäisiä suomalaisia tai maahanmuuttajia.

Julkaistu HS:n sunnuntaidebattina 10.10.2010

LA:n kulissien takana

Los Angeles on tv-sarjojen ja elokuvien luoma haaveiden kaupunki. Todellisuudessa se on länsimaisen yhteiskunnan dystopia, utopian vastakohta, johon ei suin surminkaan haluaisi joutua. Moottoriteiden halkomaa erilaisten lähiöiden rykelmää on ylipäätään vaikea hahmottaa kaupungiksi. Omakotitalojen tilkut levittäytyvät mattona kattilamaisen suuren laakson pohjalle.

Enkelten kaupunki voisi olla todellinen kulttuurien sulatusuuni. Etniseltä taustaltaan se on kirjavampi kuin ehkä mikään muu maailman suurkaupunki. Todellisuudessa etnisten ryhmien ja yhteiskuntaluokkien rajat ovat terävät, joskus myös väkivaltaiset. Kukin lähiö pitää huolta vain omastaan.

Elinehdot ovat äärimmäisen eriarvoiset. Julkinen liikenne on mitätöntä. Kukaan ei osaa ennustaa tuskastuttavien ja vaarallistenkin ruuhkien ajankohtia. Ilman autoa olet yhteiskunnan ulkopuolella.

Veroja ei haluta maksaa, joten vanhemmat maksavat suoraan osan opettajien palkoista – siellä missä heillä on varaa. Hyväosaisten kouluissa esikouluissa lapset pakotetaan oppimaan lukemaan jo viisivuotiaina. Huonoilla alueilla aikuistenkin lukutaidottomuus on yleistä.

Rikkaillakin alueilla yhteisöllisyys voi jäädä vähäiseksi. Kilpailu menestyksestä vie vanhempien ja lasten ajan ja voimat. Vanhempien on itse siirrettävä oma kulttuurinsa ja uskontonsa lapsilleen, koska koulussa niitä ei opeteta. Tehtävä on pakollinen. Ilman uskontoa ja omaa etnistä taustaa olet aikuisena juureton, vaikka sinulla olisikin koulutusta ja rahaa.

Erityisen kova on niiden naisten osa, jotka pyrkivät tasa-arvoon. Äitiysloma on kolme kuukautta ja sekin lähes palkatonta. Suomessa pilkataan toisinaan konsensusta ja yhteistä arvopohjaa sekä perätään lisää tuloeroja ja yhteiskuntaluokkia, jotka muka kannustaisivat ihmisiä. Los Angeles kertoo, mikä on lopputulos.