Raportti hallitusneuvotteluista

Pääsin mukaan puolueeni neuvotteluryhmään Säätytalolle. Olin toinen neuvottelija hyvinvointipolitiikka-ryhmässä. Pääneuvottelijana oli kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto. Kävimme neuvotteluita kahdessa jaksossa yhteensä 16 päivän ajan -- lopussa kolme päivää kellon ympäri. Neuvotteluiden jälkeen laadimme yhdessä Outin kanssa raportin Vihreän liiton valtuuskunnalle. Tässä muutamia otteita raportista.

Tulonsiirtopuolella suurin saavutuksemme oli 100 euron korotus työttömän perusturvaan. Tämä tarkoittaa - yhdistettynä vielä perusvähennyksen nostoon - että nuorten, pitkäaikaistyöttömien ja työttömyyskassoihin kuulumattomien työttömien tulot nousevat tuntuvasti. Tuhannet pääsevät irti toimeentulotuen tarpeesta. Korotus on historiallisestikin ajatellen erittäin suuri.

Toimeentulotuen perusosaa korotetaan 25 eurolla, ja yksinhuoltajien perusosan korotukseen käytetään 5 miljoonaa euroa. Asumistuen nosto tarkoittaa sitä ettei perusturvan korotusta imuroida pois niiltä työttömiltä, jotka saavat asumistukea. Asumistuki paranee myös muilla pienituloisilla työttömillä ja palkansaajilla (hintalappu 48 mijoonaa euroa).

Samalla asumistuessa siirrytään yksinkertaisempaan malliin, jossa tuen saajien valinnan vapaus kasvaa: tuen saajat voivat itse päättää asuako kallimmassa mutta pienessä vaiko halvemmassa mutta suuressa asunnossa. Tämä on myös tavoitteidemme mukaista.

Toimeentulotuki nousee selvästi vähemmän kuin työmarkkinatuki. Näin äärimmäisen tarkasti tarveharkintainen toimeentulotuki voi vähitellen palautua alkuperäiseen tarkoitukseensa eli tilapäiseksi kriisiavuksi. Toisin kuin julkisuudessa on jo esitetty korotettavien haitta- ja valmisteverojen vaikutukset hintoihin eivät heikennä toimeentulotuen saajien taloudellista tilannetta, koska toimeentulotukinormi on sidottu hintaindeksiin. Kuuden prosentin korotus ja 5 milj euron korotus yksinhuoltajille ovat tulevat inflaatiotarkistuksen päälle.

Työmarkkinatuen nostaminen on olennaista meille koska perustulo voidaan tulevaisuudessa mitoittaa sen tasolle. Toimeentulotuen puolison tulojen tarveharkinnan poistamisesta saimme 'selvitetään'-merkinnän. Rahamerkintään voimamme yhdessä vasemmistoliiton kanssa eivät ainakaan vielä riittäneet.

Vähimmäismääräiset sairaus- ja vanhempainpäivärahat eivät nouse -- niiden verotus kyllä kevenee. Näitä etuuksia nostettiin viime kaudella. Lisäksi näiden etuuksien saaminen on tilapäisempää kuin työttömän perusturvan.

Yritimme päästä eroon työttömän perusturvan kytköksestä ansioturvaan. Se oli kuitenkin kiveen kiinnitetty.

Saimme ohjelmaan kovan väännön jälkeen kirjauksen palkkatulojen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen parantamisesta. Kirjaus johtanee konkreettisiin toimiin -- ainakin siltä osin kuin nämä maksavat itse itsensl takaisin (kuten olemme argumentoineet tapahtuvan). Kukaan muu ei alunperin vaatinut tai edes kannattanut tätä kirjausta eli tätä voimme hyvällä syyllä pitää omana saavutuksenamme.

Yhteenvetona perusturvasta voi sanoa, että saimme mallikkaasti tavoitteemme läpi. Joku voi todeta ettei tässä ole mitään kummallista, koska kyse oli ennakkoehdostamme. Ennakkoehtoomme ei kuitenkaan ollut ottanut kantaa kuin kokoomus ennen neuvotteluiden alkamista. Lisäksi on otettava huomioon, että onnistuimme toteuttamaan perusturvan korotuksen yhdessä asumistuen ja toimeentulotuen kehittämisen kanssa. Pelkkä työmarkkinatuen nostaminen olisi kohdentunut sosiaalisesti erittäin epäoikeudenmukaisesti eli etu olisi noussut sitä suuremmaksi mitä parempituloisesta on kysymys.

Toimeentuloturvan parannukset vaativat meiltä vihreiltä neuvottelijoilta erittäin paljon ponnisteluja ja ajallisesti veivät työstämme leijonanosan. Tämä johtui suurelta osin siitä että määrärahaa oli liian pieni täydellisen ratkaisun hakemiseen minkä vuoksi ennakkoehtomme toteutuminen - 100 euron korotuksen - oli lopulta suuri voitto.

Köyhillä paremmat lapsilisät!

Osmo Soininvaaran kirja Sata-komitean työstä oli alaotsikoitu Miksi asioistapäättäminen on niin vaikeaa? Vastaus on yksinkertainen: koska jo keskustelu asioista on vaikeaa!

Yleisradio uutisoi näyttävästi tammikuussa, ettei lapsilisät kuulu lainkaan köyhille perheille, koska ne vähennetään toimeentulotuesta Kolumnistit ja nettikeskustelijat aloittivat kauhistelun ja poliitikkojen parjaamisen -- nopeimmat älysivät poimia irtopisteitä. Sama on jatkunut vaalitaistelun viime metreille asti.

Koko kohu perustuu kuitenkin pahaan väärinkäsitykseen. Todellisuudessa lapsilisien ottaminen huomioon toimeentulotuessa on ollut aivan viime vuosiin asti köyhien etuoikeus.

Tausta on seuraava: Esko Ahon lamahallitus päätti kautensa lopussa luopua lapsiperheiden verovähennyksistä. Koska äänestäjien joukossa on niin paljon lapsiperheitä, muutoin säästöjä ja veronkirityksiä toteuttanut Ahon hallitus korotti lapsilisiä verovähennysten määrällä vuonna 1994. Samassa yhteydessä lapsilisät päätettiin ottaa huomioon toimeentulotukea laskettaessa.

Toimeentulotukinormia nostettiin lapsilisien määrällä eli lapsilisät tulivat toimeentulotukinormin ”sisään”.

Ensimmäinen etu tuli siitä, että korotuksen toimeentulotukeen saivat 17-vuotiaatkin, vaikkei heille makseta lapsilisää. Lipposen hallitus leikkasi lapsilisiä tuntuvasti taktisesti viisaasti virkakautensa alussa eli vuonna 1995.

Suurta ärtymystä herättänyt päätös ei koskenut toimeentulotuen saajia, koska heidän lapsilisänsä olivat turvassa toimeentulotukinormin sisällä. Hallituksen esitys (28/1995) totesikin, että tästä syystä kuntien toimeentulotukimenot lisääntyisivät 75 miljoonalla markalla vuodessa.

Lapsilisiin ei tehty muutoksia ennen vuonna 2004. Vuosien 1995 ja 2004 välillä inflaatio oli ehtinyt nakertaa lapsilisiä noin 14 prosentilla Toimeentulotukinormia oli kuitenkin koko ajan nostettu elinkustannusten mukana. Toimeentulotuen saajien lapsilisillä oli näin inflaatiosuoja. Tämä oli toinen etu.

Tilanne muuttui hieman, kun lapsilisiä nostettiin vuosina 2004 ja 2009 Nämä korotukset eivät tulleet toimeentulotuen saajien hyväksi. Vuonna 2004 ensimmäisestä lapsesta maksettavaa lapsilisää nostettiin 90 eurosta 100 euroon kuukaudessa. Muiden lasten lisät jäivät ennalleen. Vuonna 2009 lapsilisiä nostettiin jälleen 10 eurolla, mutta vain kolmannesta lapsesta alkaen.

Korotukset ovat kokonaisuutena pieniä verrattuna siihen, että inflaatio on vuoden 1995 jälkeen ollut noin 26 prosenttia. Sata-komitean työn tuloksena lapsilisät on nyt sidottu indeksiin, mikä tarkoitti tälle vuodelle 0,4 prosentin eli muutaman kymmenen sentin korotuksia. Yhteenlaskettuna köyhien perheiden hyöty lapsilisien sijoittamisesta toimeentulotukinormiin on ollut huomattava.
Missään tapauksessa tarkoitukseni ei ole perustella sitä, että köyhien perheiden asiat olisivat Suomessa hyvin tai että heidän tulonsiirtojaan ei pitäisi lisätä. Asiat eivät ole hyvin ja tulonsiirtoja on lisättävä. Nyt indeksisidonnaisuuden jälkeen lapsilisät olisi hyvä irrottaa taas toimeentulotuesta. Ainakin yksinhuoltajien lapsikorotus olisi etuoikeutettava ilman että samanaikaisesti lasketaan lasten perusosia.

Lisäksi olen sitä mieltä, ettei yhdenkään lapsiperheen pitäisi joutua elämään pitkäaikaisesti toimeentulotuen varassa.

(Tämä on päivitetty versio kolumnista, joka on julkaistu Hyvinvointikatsaus-lehdessä 1/2011

Yksin asuvat slummiin

Yleistä asumistukea maksetaan ylisuuriin ja ylikalliisiin asuntoihin. Näin uutisoi Helsingin Sanomat vuoden alussa (3.1.11). Otsikko vahvisti asumistukea koskevia ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä – ikään kuin tuet olisivat korkeiden vuokrien syynä. Totuus on tietysti päinvastainen.

Asia on kuitenkin tärkeä, koska juuri nyt yksin asuvien – ja myös työssäkäyvien – köyhien tilanne uhkaa heikentyä dramaattisesti.

Köyhimmilläkin on viidenneksen omavastuu asumiskuluista, mikä lisää toimeentulotuen tarvetta. Suurempi ongelma on kuitenkin se, ettei tuki ulotu enää kohtuukokoisiin ja -hintaisiin asuntoihin. Ankarat normit sanelevat sen, että tukea maksetaan ”ylisuuriin” ja ”ylikalliisiin” asuntoihin.

Todellisuudessa asumistuen saajat asuvat ahtaasti ja halvalla. Kaikkein pienituloisimmilla asumisen puutteita paikataan toimeentulotuella. Kela ja sosiaalivirasto tulkitsevat eri tavalla sitä, mikä on kohtuullista asumista: toimeentulotukea myönnetään suurempiin ja kalliimpiin asuntoihin kuin asumistukea. Tämäkin kertoo siitä, että normit ovat pielessä.

Toimeentulotuessa kyse ei ole pienistä summista. Esimerkiksi Helsinki käytti vuonna 2009 asumiskuluihin noin 25 miljoonaa euroa toimeentulotukea. Toimeentulotuki nosti asumistukea viidenneksellä. Tämä on tuen saajaa kohden noin reilut 50 euroa kuukaudessa.

Tähän mennessä valtio on maksanut puolet ”perustoimeentulotuesta”, johon luetaan myös toimeentulotuesta maksetut asumiskustannukset. Sosiaaliturvan uudistamista pohtinut Sata-komitea esitti, ettei näin olisi enää jatkossa eli, että kunnat vastaisivat itse kokonaan asumiskustannuksiin käyttämistään rahoista.

Valtiovarainministeriö haluaa saada mahdollisimman monet asumistuen saajat kuntien ja yleishyödyllisten yhteisöiden vuokra-asuntoihin ja pois vapailta vuokramarkkinoilta. Kun valtio ei enää maksaisi osuuttaan kohtuullisiin asumiskustannuksiin myönnettävästä toimeentulotuesta, kunnille syntyisi voimakas kannuste ohjata nämä kaikkein köyhimmät sosiaalisiin vuokra-asuntoihin.

Käytännössä tämä tarkoittaa vuokra-slummien ruokkimista. Valtiovarainministeriö levittäisi näin eriarvoisuutta entistä rajummin myös asumiseen. Samalla pääkaupunkiseudun kunnista ja ehkä muistakin suuremmista kaupungeista ajettaisiin ulos pienituloiset palkansaajat, jotka eivät enää voisi saada edullisempia kaupunkien vuokra-asuntoja ja joilla ei olisi vaaraa hankkia asuntoa vapailta markkinoilta.

Sata-komitean esitys uudesta yksinkertaisemmasta asumistuesta suuntaa tukea aikaisempaa enemmän lapsiperheille eli yksin asuvien tuet pienenevät. Kuitenkin esimerkiksi Helsingissä lähes neljä viidestä asumiskustannuksiin toimeentulotukea saavasta asuu yksin. Lisäksi nämä henkilöt asuvat tällä hetkellä muita kotitalouksia useammin vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa. Valtiovarainministeriö pakottaisi siis slummien asukkaiksi yksin asuvia köyhiä.

Asumistuki kannattaisi jatkossa porrastaa siten, ettei kaikkein köyhimmillä olisi omavastuuta. Tämä vähentäisi toimeentulotuen tarvetta. Myös perusturvaa olisi nostettava. Lisäksi asumistuen omavastuu kannattaisi ilmoittaa tuloihin sidottuna prosenttina. Tämä estäisi myös tukien valumista vuokriin.

Älä alistu! – tartu haasteeseen

Nuotta-lehden Älä alistu! –kampanja ei ole mikään nuorten ideoima pikkutempaus, vaan ruutitynnyriin tietoisesti heiketty roihu. Kampanjan ideana on uskotella, että homoseksuaalisuus on Raamatun vastaista ja ettei nuorten tulisi hyväksyä tästä syystä homoseksuaalista identiteettiä vaan “eheytyä” heteroiksi. Kyse on syrjinnästä, ihmisarvon loukkauksesta ja Jeesuksen sanoman vääristämisestä.

Nuotta mainostaa itseään Suomen vanhimpana ja suurimpana kristillisenä nuortenlehtenä. Sitä julkaisevat Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Kansanlähetys sekä OPKO. Kampanjan taustalla ovat lisäksi Suomen Luther-säätiö, Suomen Raamattuopiston Nuorisotyö ja Patmos Lähetyssäätiö. Järjestöt edustavat selkeää vähemmistöä kirkosta, mutta toimivat kyllä ainakin osittain sen sisällä.

Otan haasteen vastaan, sillä seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat itselleni tärkeä kysymys. Minusta tässä on kyse samasta asiasta kuin orjuuden lopettamisessa, rasismin kitkemisessä ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisessä. Asetelman voi muotoilla myös näin: Kuinka pitkään rasisteja voi sietää muuttumatta itse rasistiksi? Kuinka pitkään valtiossa ja kirkossa voidaan sallia homofobiaa ennen kuin se muuttuu (tai jää) ainakin hiljaisesti sallituksi?

Suomen kansalaisena ihmettelen, että julkisilla varoilla tuetaan homoseksuaalien syrjintää lietsovia tahoja. Kyse on muun muassa kehitysyhteistyömäärärahoista ja opetusministeriön hallinnonalan määrärahoista. Esimerkiksi Suomen Raamattuopisto on yksi Diakonia-ammattikorkeakoulun omistajista ja vuokranantajista. Tuki on lopetettava.

Evankelisluterilaisen kirkon jäsenenä ihmettelen, että näille Jeesuksen sanomaa vääristeleville tahoille ohjataan kirkollisverovaroja muun muassa seurakuntien avustuksina ja niille kerätään kolehteja. Toivon, että kaikki ne luottamushenkilöt, jotka haluavat toivottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt tervetulleiksi seurakuntien toimintaan ja työhön, pyrkivät karsimaan seurakuntiensa yhteyksiä Älä alistu –kampanjan tukijoihin.

Stressiä tupakasta

Huomasin torstaina aamupäivällä työpaikan eli Kalifornian yliopiston San Franciscon tupakkatutkimuskeskuksenn lasiovessa ilmoituksen yliopiston hyvinvointipäivästä. Yksi tapahtumista oli luento otsikolla Kuinka päihitän stressin. Luennon pitäjän nimi tuntui tutulta. Etsin nopeasti netistä muutamia tupakkayhtiöiden sisäisiä asiakirjoja – ja todellakin luennonpitäjä – professori Margaret Chesney – oli sama henkilö, joka oli vuonna 1991 todistanut tupakkayhtiöiden puolesta Pentti Ahon oikeudenkäynnissä. Chesney on nyt vaihtoehtoisen lääketieteen (integrated medicine) keskuksen johtaja Kalifornian yliopistossa San Franciscossa. Todistaessaan vuonna 1991 hän oli epidemiologian professori samassa yliopistossa. Hän oli tehnyt tutkimusta muun muassa stressin vaikutuksesta sydäntauteihin.

Näytin netistä tulostamaani Chesneyn todistusta tupakkatutkimuskeskuksen apulaisjohtajalle Karen Williamsille. Chesney totesi kirjallisessa lausunnossaan kantajan eli Pentti Ahon sairaudesta: ”In this case, the claim has been made that cigarette smoking is the cause of Pentti Aho's health condition. However, there are a number of risk factors, in the area of both SES (Socio Economic Status) and personality characteristics, which may have contributed to Aho's health condition, entirely apart from his having smoked." http://legacy.library.ucsf.edu/tid/mwh46b00

Pidin törmäämistä Suomen tupakkajutun todistajaan San Franciscossa pienenä kuriositeettina, mutta Williams järkyttyi tiedosta. Hän kysyi, haluaisinko mennä kuuntelemaan Chesney. Pudistin päätäni. Tapauksesta oli jo melkein 20 vuotta. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään, ajattelin.

William kuitenkin otti kierroksia ja soitti keskuksen johtajalle Stanton Glantzille, joka oli paraikaa pyöräilemässä kahden kokouspaikan välillä. Glantz on ehkä maailman ärhäkkäin ja kuuluisin tupakkateollisuuden vastustaja. Kuullessaan tupakkateollisuutta auttaneesta professorista omassa yliopistossaan kiihtyi ja suorastaan huusi puhelimeen, jonka ääni oli ohjattu kaiuttimeen Williamsin huoneessa. Kaikki työkaverini kuulivat, miten Glantz määräsi meidät menemään Chesneyn luennolle ja vaatimaan häntä julkisesti tilille yhteyksistään tupakkateollisuuteen. Näiden ihmisten on kannettava vastuu tekemisistään, heidän on tunnettava tuskaa, Glantz vaahtosi.

Luento oli alkamassa puolen tunnin kuluttua. Minun tehtäväkseni tuli esittää ensimmäinen kysymys. Kuvittelin mielessäni valtavan luentosalin, jossa joutuisin suuren joukon edessä tivaamaan arvostetun luennoitsijan yhteyksistä tupakkateollisuuteen. Tarvitsin todella stressinhallintaa, että ylipäätään uskalsin lähteä kohti luentosalissa.

Luentosalissa ei ollutkaan ketään. Laiha ja hauraan oloinen kuusikymppinen Chesney ilahtui pahaa aavistamatta viiden tupakkatutkijan tulosta ja alkoi pirteästi kertoa siitä, miten stressi syntyy uhkaavista tilanteista ja miten ihmiskunnan alkuajoista asti se on suojellut meitä. Stressitutkija näytti kuvaa leijonasta. Saliin tuli muutama uusi kuulija. Kuiskasin vieressäni istuvalle Williamsille: ”Me olemme nyt tuo leijona”.

Luento oli sikälikin kiinnostava, että oma stressitasoni huiteli ylälukemissa. Ei ollut lainkaan miellyttävä ajatus joutua luennon jälkeen nolaamaan ylipirteä professoria, vaikka osallistujia ei ollutkaan montaa Chesney opasti, miten stressitasoa voi vähentää lähimmäisiä ilahduttavilla teoilla ja päättämällä jokaisen päivänsä kiitokseen. Voisi jopa pitää päiväkirjaa kaikista mieltä nostattaneista asioista, jotka päivän aikana ovat sattuneet!

Luennon päätyttyä astelin Chesneyn eteen. Kerroin olevani Suomesta ja tutkineeni tupakka-asiakirjoja. Hänen suupielensä kiristyivät. Näytin hänelle lausuntoa ja kysyin, oliko hän kirjoittanut sen ja oliko hän todistanut tupakkateollisuuden puolesta.

Chesneyn kasvot valahtivat. Hän sanoi ensin, ettei ollut koskaan työskennellyt tupakkateollisuudelle eikä todistanut missään. Näytin hänelle uudelleen allekirjoituksella varustettua lausuntoa ja kerroin, että se oli esitetty Helsingin käräjäoikeudelle. Chesneyn oli pakko myöntää katsoneensa tapausta jonkun asianajotoimiston puolesta, mutta kiisti tienneenä sen työskennelleen tupakkateollisuudelle.

Chesney valitteli myös, että tapauksesta oli kulunut jo niin paljon aikaa, ettei hän muistanut asioita. Yllättäen Chesney kyllä muisti jutun kantajan eli Ahon työskennelleen jäähallissa jääkoneen kuljettajana. Tupakkateollisuuden mukaan Aho oli sairastunut muun muassa tästä syystä.

Mainitsin sitten tutkimusrahoituksesta, jota Chesney oli saanut tupakkateollisuudelta ennen lausunnon kirjoittamista. Kunnioitettu professori (Distinguished Professor) kertoi, että sekin oli tullut asianajotoimistolta. Tiedustelin vielä, miksi hän oli kirjoittanut lausunnon, oliko kyse siitä, että tutkimusrahoitus velvoitti häntä tekemään vastapalveluksen Chesney kiisti tämänkin ja kertoi ryhtyneensä tehtävään asianajotoimistossa työskennelleen ystävän pyynnöstä. Ympärillemme kerääntyneet kollegani alkoivat kysellä lisää Chesneyn yhteyksistään tupakkateollisuuteen. Chesney sanoi äkkiä tuntevansa itsensä uhatuksi. Hän näyttikin todella hätääntyneeltä. Lopetimme hiillostamisen, kun luentosalissa alkoi seuraava tilaisuus.

Päivän lopuksi pidimme Glantzin johdolla uuden palaverin. Monet olivat lukeneet Chesneyn todistuksen ja hämmästelivät sitä, miten tupakkateollisuuden apuri saattoi olla niin korkeassa asemassa terveysyliopistossa. Glantzilta ei herunut lainkaan ymmärrystä Chesneylle. Sinun kannattavaa tehdä vain sellaisia juttuja, joita voit kerskailla, hän uhosi.

Glantzin ehdotuksesta kirjoitimme Chesneylle kirjeen, jossa kerroimme olevamme pahoillamme siitä, että hän oli osallistunut tupakkateollisuuden kampanjaan tupakan terveyshaittojen kiistämiseksi. Mainitsimme, että mielestämme tämä vahingoitti koko yliopiston mainetta. Lopuksi kysyimme, seisoisiko hän edelleen lausuntonsa takana.

Muutto

Miksi ihmeessä muutitte? Teillähän oli ihana talo!

Asuimme idyllisellä puutaloalueella mukavassa naapuriyhteisössä. Meillä oli avara olohuone, tilaa neljässä kerroksessa ja oma piha, jossa kesäisin otimme aurinkoa ja järjestimme joskus juhlia.

Yhä pitenevä remonttilista ja vanhempien lasten tuleminen poismuuttoikään saivat meidät miettimään asuintapamme kestävyyttä. Laskimme perhekokouksessa plussia ja miinuksia. Kuukausia keskustelimme, väittelimme ja riitelimme – kunnes lopulta päädyimme myymään talomme pariskunnalle, joka oli samanlaisessa elämäntilanteessa kuin me 15 vuotta sitten.

Varhaisen talven ennätyspakkasten aikaan päättyi meidän vuoromme tuossa vanhassa ihanassa talossa,. Lähtö teki todella kipeää.

Vanhat naapurit ovat kyselleet viime viikkoina muutosta. Olen neuvonut: älkää ikinä muuttako! Ennen omakotitalon hankkimista muutimme kymmenen vuotta melkein vuoden välein, joten muuton fyysinen rasitus ei ollut yllätys. Henkinen rasitus oli.

Uusi asunto on yli puolet pienempi eli monesta tavarasta oli pakko luopua. Näin keski-ikään mennessä komeroihin on kertynyt yhtä ja toista. Olimme aloittaneet talon tyhjentämisen melkein puolitoista vuotta ennen muuttoa, mutta lopussa tuli tietysti kiire – tai oikeammin paniikki. Tyttären vaatekassi päätyi vahingossa UFF:n vaatekeräyksen teräskonttiin.

15 vuodessa sitä ehtii kiintyä tavaroihinsa. Oli melkoinen järkytys, etteivät kaikki huonekalumme kelvanneet edes lahjoituksena Fidan lähetystorin miehille, jotka tulivat ystävällisesti hakemaan tavaroita kotoamme.

Vanhan talon sokkeloista paljastui uskomattoman paljon käyttämätöntä tavaraa: hienoja ruokailuvälineitä, kynttilänjalkoja, boolikulho, vieraskirjoja ja valtava määrä muita vaatteita. Edustamme sukupolvea, jolle tavarat vielä ovat arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia, vaikka käyttötarpeesta ei ole varmuutta..

Työpapereita oli helppo lajitella ja siivota pois, muttei perheeseen liittyviä muistoja. Mihin laittaa tyttären vauvamekko, poikien koulupiirustukset ja veistotyöt, lahjaksi saadut ja itse tehdyt villapaidat, perhematkakoilta kerätyt kotilot ja Saharan hiekka?

Ullakon laatikoiden tonkiminen oli tunkeutumista eri elämänvaiheiden sedimentteihin. Löytyi omia kouluajan päiväkirjoja, opiskeluaikojen kirjeenvaihtoa, valokuvia nyt aikuistuvien kolmen lapsen taaperovuosilta. Tuntui kuin olisi muuttovälähdyksessä käynyt läpi koko siihenastisen elämänsä: lapsuuden, opiskeluajan, seurustelun, lasten syntymän, kasvun ja muuton pois kotoa.  – aivan kuin ei jättäisi taakseen vain tuttuja seiniä ja tuttua pihaa, vaan parhaan osan elämästään.

Onneksi minua ei tarvittu enää silloin paikalle, kun loput tavaramme heitettiin siirtolavalle.

Entisiä naapureitakin on nyt ikävä jätesäkkien ja banaanilaatikoiden keskellä. Monet ovat lohduttaneet, että muuttolaatikoiden purkaminen kestää vuosia eikä ehkä onnistu ennen seuraavaa muuttoa. Entä yhteydet vanhoihin naapureihin? Uudessa kerrostaloasunnossa on onneksi kylpyamme, josta olemme aina haaveilleet. Se onkin ahkerassa käytössä.

(julkaistu Lapsen maailma -lehdessä 1/11)

Kirkon hallinto tälle vuosisadalle

Miksi kirkon hallinnosta kannattaa puhua? Aihe on useimpien mielestä kuolettavan tylsä, eikä siitä siksi juuri keskustella. Vanha journalistien neuvo on kuitenkin kuunnella siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.

Väitän, ettei kirkon uudistaminen ole mahdollista ilman hallinnon uudistamista. Ulkopuolisen keskustelun puute on johtanut siihen, että kirkon hallinto on saanut jäädä sääty-yhteiskunnan ajalle. Tästä syystä monelle kirkon jäsenelle ei jää muuta vaikuttamiskeinoa kuin erota.

Ensimmäinen tavoite on se, että yleinen äänioikeus ja vallan kolmijako on toteutettava myös kirkossa. Vaatimus voi kuulostaa sata vuotta vanhalta, mutta näin ei valitettavasti ole. Se on erittäin ajankohtainen ja suorastaan vallankumouksellinen.

Yleinen äänioikeus toteutettiin valtiollisissa vaaleissa vuonna 1907. Sitä ennen kullakin säädyllä oli yksi ääni, mikä korosti erityisesti aatelin valtaa. Työläisillä, torppareilla eikä naisilla ollut äänioikeutta.

Kirkossa ei ole vieläkään toteutettu yleistä äänioikeutta. Kirkon päätöksenteossa pappissäädyllä (virassa olevilla ja joskus olleilla papeilla) on edelleen oma erityinen äänioikeutensa ja omat edustajansa. Tämä näkyy muun muassa kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa, piispanvaaleissa ja hiippakuntavaltuustojen vaaleissa.

Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmijako eli Montesquieun oppi siitä, että väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Tätäkään periaatetta ei ole toteutettu kirkon hallinnossa.

Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Toinen esimerkki on arkkipiispan asema kirkkohallituksen täysistunnon puheenjohtajana. Nämä tarkoittavat melkein samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä -- tai että valtakunnallisen järjestön pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja.

On paradoksaalista, että eduskunta päättää kirkolliskokouksen esityksestä kirkkolaista – ja hyväksyy näin säädökset, jotka ovat räikeässä ristiriidassa sen omien periaatteiden kanssa.