Käsittämätön asuntokauppa

Kirkkoa on haukuttu monelta suunnalta, muttei sen taloudenpidosta. Seurakunnat ovat hoitanee mallikkaasti kirkollisveroilla kerättyjä varoja niin nousu- kuin laskukausinakin. Yhteisten varojen turvallinen ja tuottava sijoittaminen on ollut kunnia-asia.

Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston tuore päätös ostaa Lauttasaaren uudelle kirkkoherralle 900 000 euron arvoinen virka-asunto on erittäin ikävä poikkeus.

Kirkon arvoihin kuuluu kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Lauttasaaresta olisi ollut saatavissa puolet halvempia asuntoja. Kyseisen asunnon hankinta oli mitä ilmeisimmin kohtuutonta ylellisyyttä.

Päätös ei ollut myöskään oikeudenmukainen muita yhtymän työntekijöitä kohtaan. Nettikeskusteluissa on aiheellisesti kysytty, saako jokainen Helsingin kirkkoherra itselleen miljoona-asunnon, jos osaa pyytää. On toki tärkeää, että kirkkoherra asuu seurakuntansa alueella, mutta eikö olisi tärkeää, että myös diakoniatyöntekijöillä ja lastenohjaajilla olisi sama mahdollisuus?

Kirkkoherra on itse yrittänyt puolustautua väittämällä, ettei asunnon hankintaan ole käytetty verovaroja. Tämä ei pidä paikkaansa. Rahat ovat seurakuntayhtymässä yhteisiä. Seurakuntayhtymä ei ole tietenkään mikään sijoitusyhtiö, vaan kaikki varat on tarkoitettu vain ja ainoastaan seurakuntayhtymän toimintaan.

Mikäli kirkkoherra on itse osallistunut päätöksen valmisteluun, tämä skandaali on aivan eri luokkaa kuin Helsingin sosiaalijohtajan kalustohankinta. Kirkkoherra maksaa lehtitietojen mukaan asunnostaan vuokraa vain puolet tai ehkä vain kolmasosan markkinavuokrasta. Mikäli verottaja ei puutu järjestelyyn, tämä tarkoittaa 2000, jopa 4000 euron ylimääräistä ”palkankorotusta”.

Tämänkaltaisen oman edun pyynnin ei pitäisi mennä läpi missään julkisessa toiminnassa. Seurakuntayhtymän luottamushenkilöt ovat mitä ilmeisimmin epäonnistuneet tehtävässään valvoa seurakuntalaisten yhteisten varojen tarkoituksenmukaista käyttämistä.

Sumuisten vuorten jättiläiset

Vuonna 1905 yhdysvaltalainen poliitikko William Kent ja hänen vaimonsa Elizabeth Kent ostivat maatilkun eräältä kiinteistöyhtiöltä noin 20 kilometriä pohjoiseen San Franciscon kaupungista. Tuolla vaikeakulkuisella alueella kasvoi yhä rannikon punapuita, jotka aikoinaan olivat reunustaneet kapealla sumukaistaleella koko Tyynen valtameren rannikkoa. Metsäteollisuus oli kuitenkin tuhonnut puut liki sukupuuttoon. Kentit halusivat suojella punapuita ja vuoria, joilla ne kasvoivat.

Kolme vuotta myöhemmin presidentti Theodore Roosevelt julisti kansallismonumentiksi, jonka hän halusi nimetä Kentien mukaan. Nämä kuitenkin kieltäytyivät kunniasta ja halusivat nimetä alueen luonnonsuojelija John Muirin mukaan. Siitä tuli Muir Woods National Monument. Tuolla nimellä miljoonat turistit tuntevat tämän uskomattoman luonnonpuiston, josta tuli San Franciscon lähiseudun suosituimpia nähtävyyksiä Golden Gate sillan rakentamiseen jälkeen vuonna 1937.

Metsä vetää hiljaiseksi. Maisema on kuin sadusta. Tyynen valtameren sumut pitävät metsän tasaisen kosteana. Missään en ole nähnyt noin jylhiä puite. Pisimmät ovat yli satametrisiä. Palot ovat runnelleet puita niin, että runkojen sisään voi piiloutua.

Kävin metsässä ensimmäisen kerran vuonna 1993 veljeni kanssa ja muistan ikävöineeni keskimmäistä poikaani, joka oli tuolloin vain muutaman kuukauden ikäinen. Nyt vuoden alussa pääsin uudellen Muir Woodsiin saman pojan kanssa. Nyt syyskuussa olimme pienellä vaelluksella metsässä kahden nuorimman poikani kanssa.

Yksi puiston pysähdyttävimmistä paikoista on jättiläismäisten ympäröimä katedraali, jossa on pieni muistolaatta. Tuolla paikalla San Franciscoon YK:n peruskirjaa laatimaan ja allekirjoittamaan kokoontuneet 50:n maan edustajat viettivät hiljaisen hetken toukokuussa 1945 presidentti Franklin Rooseveltille, joka oli kuollut vain muutamia viikkoja ennen kuin hänen oli määrä avata YK:n perustamiskokous. Ehkä hekin tunsivat itsensä pieniksi tuossa metsässä?

Vanhimmat puut ovat yli tuhat vuotta vanhoja. Ne eivät olleet saavuttaneet edes keski-ikää Kolumbuksen tullessa Amerikkaan. Itse asiassa puut ovat samoja, joita oli jo dinosaurusten aikana. Ne ovat selvinneet kaikesta mitä kymmenien miljoonien vuosien kuluessa on tapahtunut: ilmaston muutoksista, mannerlaattojen liikkeistä, maanjäristyksistä. Ne ovat todistaneet myös ihmislajin syntymän! Punapuiden menestyksen salaisuus on, että ne pystyvät lisääntymään paitsi siementen myös versojen avulla.

William ja Elizabeth Kentin ansiosta voidaan sanoa, että punapuut ovat selvinneet – vaikkakin vain muutamina runkoina aikaisempaan verrattuna – myös ihmislajin kehityksestä.

Lisää hiekkaa pikavippeihin

Suomessa tuli tämän vuoden helmikuussa voimaan lainmuutoksia, joiden tavoitteena oli vähentää pikaluotoista aiheutuvia ongelmia ja suitsia luottoja tarjoavien yritysten toimintaa.

Nykyään pikaluottofirmojen on ilmoitettava luoton todellinen vuosikorko, pidättäydyttävä myöntämästä pikaluottoja öisin, todennettava luotonsaajan henkilöllisyys ja noudatettava kohtuutta viivästyskoroissa. Ensi joulukuusta alkaen kaikilta pikaluottoja tarjoavilta yrityksiltä vaaditaan rekisteröitymistä ja hyvää luotonantotapaa.

Uusimpien luottohäiriö- ja korkotietojen valossa on selvää, ettei lainsäädäntö ole ainakaan vielä johtanut toivottuun tulokseen. Kuluttajaliiton johtava lakimies vaatikin hiljattain pikaluottojen kieltämistä kokonaan.

Kirkon diakoniatyöntekijät huolestuivat vuonna 2006 uusista asiakkaista, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin vakuudettomien pienlainojen vuoksi. Erityisesti nuoret käyttivät pikaluottoja ruokaan, vanhoihin velkoihin, rahapeleihin ja päihteisiin.

Säätelemätön pikaluottobisnes ja sen voitot kasvoivat räjähdysmäisesti. Vuonna 2008 myönnettiin yli miljoona pikaluottoa, joiden lainasumma kohosi yhteensä noin 190 miljoonaan euroon. Tämä näkyi myös kihlakunnanvoutien ja ulosottomiesten työssä.

Yksi syy pikaluotottamisen laajenemiseen on, ettei pikaluottofirmojen maksettavaksi tule toimintansa todellisia kustannuksia. Todelliset kustannukset vyöryvät veronmaksajille toimeentulotukena sekä perintä- ja oikeudenkäyntikuluina – ja myöhemmin syrjäytymisen kustannuksina, kun julkinen valta menettää verotuloja ja järjestää palveluja.

Pikaluottojen ongelmista raportoitiin laajasti kesän 2006 jälkeen, mutta vasta lokakuussa 2007 oikeusministeriö asetti työryhmän valmistelemaan pikaluottoihin liittyvän lainsäädännön muuttamista.

Työryhmän kokoonpano oli valitettava esimerkki siitä, miten oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee. Hallitusohjelmassa oli luvattu ehkäistä köyhyyttä ja syrjäytymistä, ja tavoite oli korostetusti esillä myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin politiikkaohjelmassa. Marraskuussa 2008 valmistuneessa työryhmän mietinnössä ei kuitenkaan mainittu sanallakaan köyhyyttä tai syrjäytymistä pikaluottojen ottamisen syynä tai seurauksena.

Työryhmältä jäi oivaltamatta kaikkein tärkein sääntelyn peruste: pikaluottoyhtiöt keräävät voittoja ihmisten hädällä ja ymmärtämättömyydellä. Tämä näkyi myös ryhmän ehdotuksissa. Tuloksena oli lähinnä teknisiä muutoksia kuluttajansuojalakiin, korkolakiin ja rikoslain kiskontapykäliin.

Nyt pikaluottotoimintaa voi hyvällä syyllä kutsua laillistetuksi rosvoukseksi. Viime vuonna alan markkinajohtaja teki 9,5 miljoonan liikevaihdolla 5,9 miljoonan tuloksen. Kymmenen suurimman yhtiön voittoprosentti oli keskimäärin lähes 40. Aikaisemmin vastaaviin tuottoihin lienee päästy vain laittomalla rahan lainaamisella yksityisille.

Kyse on ketjusta, jossa luottotappiot paikataan sillä, että maksuhäiriömerkinnän saaneiden tilalle hankitaan aggressiivisella markkinoinnilla uusia hädänalaisia tai ymmärtämättömiä asiakkaita. Firmojen tulokset antavat osaltaan vastauksen myös siihen, onko pikaluotoissa kyse kiskonnasta vai ei.

Kiskontapykälän muutos ei ole ainakaan vielä kohtuullistanut korkoja. Heinäkuussa tehdyn vertailun mukaan 50 euron pikaluoton vuosikorko voi olla yli 3 000 prosenttia.

Käräjäoikeuksien yksipuolisista tuomioista johtuvat luottohäiriömerkinnät lisääntyivät vuoden ensimmäisellä puoliskolla 12 prosenttia verrattuna viime vuoden vastaavaan aikaan. Merkinnät aiheutuvat usein alle 300 euron saatavista. Pikaluottojen velkominen ruuhkauttaa edelleen käräjäoikeuksia.

Pikaluottojen ongelma on sama kuin niiden suosion syy: luoton ottamisen helppous. Tämä vetoaa erityisesti nuoriin ja muihin sellaisiin ryhmiin, jotka eivät pysty arvioimaan riittävästi velanoton seurauksia.

Ainoa keino puuttua ongelmiin on heittää lisää hiekkaa rattaisiin. Jos pikaluottojen myöntämistä ei voida kieltää kokonaan, sääntelyllä olisi puututtava selvästi nykyistä rajummin luoton ottamisen helppouteen.

Julkaistu HS:n vieraskynä -palstalla 1.9.2010 otsikolla Lainmuutos ei ole hillinnyt pikavippibisnestä

Miksi perussuomalaiset kammoksuvat maahanmuuttajia?

Maahanmuuttajista on tulossa kevään vaalikeskustelun repivin teema. Vastakkain ovat muukalaiskammoa lietsovat perussuomalaiset ja avoimuutta puolustavat vihreät. Kolme suurinta puoluetta tempoilevat välimaastossa. 

Mistä johtuu, että maamuuttajista puhutaan juuri nyt? Turvapaikanhakijoiden määrä nousi reilusti vuoden 2007 pohjalukemista vuonna 2008 ja viime vuonnakin mutta on jälleen kääntynyt laskuun. Globalisaatio ja ihmisten vapaa liikkuminen ovat toki takaisesti lisänneet kansainvälisyyttä Suomessa, mutta tämänkään tuskin on yksin syy kiristyneeseen maahanmuuttokeskusteluun. 

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super teetätti TNS Gallupilla kesäkuussa kyselyn, jossa kartoitettiin suomalaisten mielipiteitä syrjäytymisestä. Siihen vastasi reilut 1 100 suomalaista. Tulokset kertovat perussuomalaisten kannattajien eroavan kahdessa kohdassa ratkaisevalla tavalla niistä, jotka ilmoittivat kannattavansa muita puolueita. 

Selvästi yli puolet (56%) perussuomalaisten kannattajista kertoi olevansa huolissaan taloudellisesta toimeentulostaan. Keskustan, kokoomuksen ja vihreiden kannattajista tämä huolestutti noin kolmasosaa, vasemmistoliiton ja SDP:n kannattajista noin 40 prosenttia vastaajista. Perussuomalaisten kannattajat pelkäsivät myös muiden puolueiden kannattajia selvästi useammin sitä, että he itse syrjäytyisivät yhteiskunnasta. 

Tulokset kertovat siitä, että perussuomalaisten kannattajat ovat taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia suomalaisia. Huoli omasta toimeentulosta ja syrjäytymisestä kanavoituu muukalaiskammona. Kyse voi olla myös aivan konkreettisesti reviirikilpailusta. Heikoimmassa asemassa olevat maahanmuuttajat kilpailevat perussuomalaisten kannattajien kanssa samoista koulutus- ja työpaikoista sekä asunnoista. 

Sama asetelma on tuttu monista maista tv-sarjojen, elokuvien, tutkimusten, uutismedian ja omien kokemusten kautta. Ilmiössä ei ole mitään erikoista tai yllättävää. Kyse ei ole maahanmuuttajista, vaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta. 

Aikaisemmin maahanmuuttajien määrä oli toki vähäisempi, mutta olennaisempaa on se, että köyhyys ja syrjäytyminen olivat marginaalisia ilmiöitä Suomessa. 1990-luvun laman jälkeen tuloerot ovat kasvaneet ennätysmäisen nopeasti. Tämä näkyy suhteellisen köyhyyden lisääntymisenä sekä pitkäaikaistyöttömyyden yleistymisenä. Muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Köyhät on jätetty kiistelemään rikkaiden muruista. 

Superin kysely kertoo, että syrjäytymisuhka on merkittävä yhteiskunnallisen luokkajaon peruste. Kyselyssä selvitettiin nimittäin myös sitä, mitkä olisivat suotavimmat keinoa torjua syrjäytymistä. Omalla kohdallaan syrjäytymistä pelkäävät ja syrjäytyneitä tuntevat pitivät esimerkiksi tuloerojen tasoittamista tärkeämpänä keinoja ehkäistä syrjäytymistä kuin muut vastaajat. He olivat myös selvästi enemmän huolissaan taloudellisesta toimeentulostaan. 

Maahanmuuttajavihamielisyys on osin yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ironista on se, että samat puolueet, jotka ovat rapauttaneet perusturvaa ja lyöneet laimin työllistämistoimia, osoittavat nyt ymmärrystä sille kiukulle ja kaunalle, jota ne ovat politiikallaan itse ruokkineet. 

(Julkaistu eri otsikolla kolumnina Vihreä lanka -lehdessä 20.8.2010)

Laiton tila

Peräsin aikaisemmin yhteistä painostusta, jotta hallitus saataisiin lopettamaan puolison tulojen tarveharkinta työmarkkinatuessa (ks. Kauhea tarveharkinta 31.8.2010). Viime päivinä asia onkin ollut  ansiokkaasti esillä useissa yhteyksissä. Nyt tulee lisää hiiliä uuniin.

Tarveharkinnasta säädetään työttömyysturvalaissa. Lain 7. pykälän mukaan “täysimääräisen työmarkkinatuen kuukautta kohden lasketusta määrästä vähennetään huoltovelvollisella 50 prosenttia siitä 6 §:n mukaisesti määrätystä tulojen osasta, joka ylittää 848 euroa kuukaudessa”. Nyt tulee tärkeä kohta. Saman pykälän lopussa todetaan: “Jos maan yleinen palkkataso ansiotasoindeksin perusteella arvioiden olennaisesti muuttuu, valtioneuvoston asetuksella säädetään 1 momentissa ja 6 §:ssä säädettyjen rahamäärien tarkistamisesta vastaamaan palkkatason muutosta.”

Pointtini on se, että edellisen kerran laissa mainittu tarkistus on tehty vuonna 2004. Vuoden 2004 ja 2010 ensimmäisen vuosineljänneksen tietojen pohjalta ansiotaso on noussut liki 26 prosenttia. Jos tarveharkintaa ei poisteta (mikä on varsinainen tavoite), tulorajaa on ainakin nostettava 26 prosentilla tai enemmän. Tämä ei olisi mikään perusturvan parannus, vaan laittoman tilan korjaus. 

Jos edes tulorajaa ei nosteta, oikeuskansleri voi hyvinkin joutua selvittämään, rikkooko hallitus budjettiesityksessä työttömyysturvalain 7. pykälän viimeistä momenttia.

Aavelaskusta tulossa haavelasku

Ex-kollegani Simo Sipola väitti 13 vuotta sitten antamassaan haastattelussa Ylioppilas-lehdelle, että Suomessa on kaksi ministeriötä, jotka onnistuvat johdonmukaisesti välttämään kriittistä keskustelua omista asioistaan. Toinen on  valtiovarainministeriö ja toinen puolustusministeriö.

Julkaisimme yhdessä vuonna 1994 kirjan Aavelasku-kirjan, jossa käsiteltiin kriittisesti Hornet-kauppoja. Hanke toteutettiin keskellä ankarinta lamaa ns. viipalointitaktiikalla. Hankkeesta päättäneiltä kansanedustajlta salattiin tieto hankkeen todellisista kustannuksista, jotka uitettiin tulevina vuosina pala palalta puolustusbudjetin sisälle erilaisina huolto-, koulutus- ja lisävartustelutilausvaltuuksina.

Vuonna 1998 Hornetin eli “tanssipaikan kauneimman naisen” valinneet ilmavoimien upseerit julkaisivat kirjan Haavelasku, jossa ei nimestä huolimatta viitattu sanallakaan kirjaamme Todellisuudessa se oli ilmavoimien puolustuspuhe, joka pyrki kumoamaan kritiikkiämme.

Menneisyys tuntuu toistavan itseään. MTV3:n uutiset kertoi tällä viikolla, että Hornet-hävittäjiä on alettu muuttaa torjuntahävittäjistä rynnäkköhävittäjiksi. Hävittäjät varustetaan ohjuksilla, satelliittipaikannusta hyödyntävillä täsmäohjattavilla pommeilla ja Yhdysvalloista hankittavilla liitopommeilla.

Jälleen kerran keskellä valtiotalouden kriisiä toteutettava uudistus maksaa kuulemma yli miljardi euroa.

Hävittäjät hankittiin alun perin ilmapuolustusta varten. Kyse oli torjuntahävittäjien uusimisesta.

Mihin Suomi tarvitsee rynnäkköhävittäjiä? Miksi juuri tällä hetkellä on järkevää käyttää yhteisiä varoja tälläiseen tarkoitukseen?

Ilmavoimat haluavat toki lentää parhailla koneilla ja ärjyimmillä aseilla, mutta yhden ammattiryhmän työkaluihin -- vai leikkikaluihin? -- ei pitäisi käyttää näin paljon veronmaksajien veroja – varsinkin, kun niiden paras ilo on siinä, ettei niitä tulla tarvitsemaan mihinkään hyödylliseen.

Nyt peli olisi vihellettävä poikki, muutoin ilmaupseereisen aavelaskusta tulee haavelasku, jota maksetaan loputtoman pitkään.

Kauhea tarveharkinta

Sain keskiviikkona kansalaiskirjeen. Eräs nainen kertoi ystävistäperheestään, joka oli seurannut 20 vuotta. Lyhyesti sanottuna kyse oli siitä, että äidin työhön meno oli syönyt lähes kokonaan isän työmarkkinatuen. Se oli aiheuttanut monenlaista hätää perheessä: rahapulaa, masennusta, riitoja. Kirjoittaja ihmetteli, miksi Suomessa on yhä tämä kauhea systeemi. Tarina oli aivan sama kuin Reko Lundánin koskettavassa näytelmässä Tarpeettomia ihmisiä (2003). 

Sata-komitea päättikin ehdottaa puolison tulojen tarveharkinnan poistamista. Perusteita poistamiselle on monta. Niistä tärkein on työnteon kannustavuus. Toisen puolison ansiotulot leikkautuvat lähes kokonaan pois toisen puolison (ja yhteisten) tukien pienentyessä.

Olen tämän jälkeen soitellut (lähinnä juuri kansalaispalautteen rohkausemana) aina silloin tällöin VM:ään kyselläkseni, miten asia etenee. Ei kuulemma etene. Tarveharkinnan poisto ei ilmeisesti sisältynyt edes STM:n omaan  budjettiehdotukseen. 

Katsoin perjantaina Kelan omasta tilastojärjestelmästä Kelastosta tarveharkinnan tilannetta maaliskuun lopussa (nämä ovat tuoreimmat tiedot). Tarveharkinta koski vajaata 6 000 ihmistä. Heistä lähes puolet oli ollut työttömänä oli 500 päivän ajan. Tarveharkinta osuus pahemmin naisiin kuin miehiin, erityisesti ikäryhmissä 25--29 -vuotiaat ja 60--64 -vuotiaat. 

Nyt tarvittaan yhteistä painostusta siihen, että budjettiriihessä vietäisiin läpi tarveharkinnan poisto! Myös VM:ssä on kyllä ymmärrystä sille, että köyhimpienkin (etenkin heidän!) työnteon kannustimia on parannettava.