Miksi kirkon hallinnosta kannattaa puhua? Aihe on useimpien mielestä kuolettavan tylsä, eikä siitä siksi juuri keskustella. Vanha journalistien neuvo on kuitenkin kuunnella siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.
Väitän, ettei kirkon uudistaminen ole mahdollista ilman hallinnon uudistamista. Ulkopuolisen keskustelun puute on johtanut siihen, että kirkon hallinto on saanut jäädä sääty-yhteiskunnan ajalle. Tästä syystä monelle kirkon jäsenelle ei jää muuta vaikuttamiskeinoa kuin erota.
Ensimmäinen tavoite on se, että yleinen äänioikeus ja vallan kolmijako on toteutettava myös kirkossa. Vaatimus voi kuulostaa sata vuotta vanhalta, mutta näin ei valitettavasti ole. Se on erittäin ajankohtainen ja suorastaan vallankumouksellinen.
Yleinen äänioikeus toteutettiin valtiollisissa vaaleissa vuonna 1907. Sitä ennen kullakin säädyllä oli yksi ääni, mikä korosti erityisesti aatelin valtaa. Työläisillä, torppareilla eikä naisilla ollut äänioikeutta.
Kirkossa ei ole vieläkään toteutettu yleistä äänioikeutta. Kirkon päätöksenteossa pappissäädyllä (virassa olevilla ja joskus olleilla papeilla) on edelleen oma erityinen äänioikeutensa ja omat edustajansa. Tämä näkyy muun muassa kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa, piispanvaaleissa ja hiippakuntavaltuustojen vaaleissa.
Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmijako eli Montesquieun oppi siitä, että väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Tätäkään periaatetta ei ole toteutettu kirkon hallinnossa.
Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Toinen esimerkki on arkkipiispan asema kirkkohallituksen täysistunnon puheenjohtajana. Nämä tarkoittavat melkein samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä -- tai että valtakunnallisen järjestön pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja.
On paradoksaalista, että eduskunta päättää kirkolliskokouksen esityksestä kirkkolaista – ja hyväksyy näin säädökset, jotka ovat räikeässä ristiriidassa sen omien periaatteiden kanssa.
