Kirkon hallinto tälle vuosisadalle

Miksi kirkon hallinnosta kannattaa puhua? Aihe on useimpien mielestä kuolettavan tylsä, eikä siitä siksi juuri keskustella. Vanha journalistien neuvo on kuitenkin kuunnella siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.

Väitän, ettei kirkon uudistaminen ole mahdollista ilman hallinnon uudistamista. Ulkopuolisen keskustelun puute on johtanut siihen, että kirkon hallinto on saanut jäädä sääty-yhteiskunnan ajalle. Tästä syystä monelle kirkon jäsenelle ei jää muuta vaikuttamiskeinoa kuin erota.

Ensimmäinen tavoite on se, että yleinen äänioikeus ja vallan kolmijako on toteutettava myös kirkossa. Vaatimus voi kuulostaa sata vuotta vanhalta, mutta näin ei valitettavasti ole. Se on erittäin ajankohtainen ja suorastaan vallankumouksellinen.

Yleinen äänioikeus toteutettiin valtiollisissa vaaleissa vuonna 1907. Sitä ennen kullakin säädyllä oli yksi ääni, mikä korosti erityisesti aatelin valtaa. Työläisillä, torppareilla eikä naisilla ollut äänioikeutta.

Kirkossa ei ole vieläkään toteutettu yleistä äänioikeutta. Kirkon päätöksenteossa pappissäädyllä (virassa olevilla ja joskus olleilla papeilla) on edelleen oma erityinen äänioikeutensa ja omat edustajansa. Tämä näkyy muun muassa kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa, piispanvaaleissa ja hiippakuntavaltuustojen vaaleissa.

Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmijako eli Montesquieun oppi siitä, että väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Tätäkään periaatetta ei ole toteutettu kirkon hallinnossa.

Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Toinen esimerkki on arkkipiispan asema kirkkohallituksen täysistunnon puheenjohtajana. Nämä tarkoittavat melkein samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä -- tai että valtakunnallisen järjestön pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja.

On paradoksaalista, että eduskunta päättää kirkolliskokouksen esityksestä kirkkolaista – ja hyväksyy näin säädökset, jotka ovat räikeässä ristiriidassa sen omien periaatteiden kanssa.

Winchesterin talo

Oliko talo hänen suurin unelmansa vai pahin painajaisensa? Näin mainostetaan yhtä maailman kummallisinta nähtävyyttä. Kyse on Sarah Winchesterin talosta.

Yhdysvalloissa Conneticutin osavaltiossa asuneen Sarahin ainoa lapsi menehtyi viiden viikon ikäisenä. 15 vuotta myöhemmin kuoli hänen miehensä, joka oli Winchesterin kivääritehtaan omistaja ja johtaja.

Masennuksesta kärsinyt 41-vuotias Sarah meni tapaamaan Bostonissa meediota. Meedion mukaan Winchesterin kiiväärien surmaamien ihmisten henget tappoivat Sarahin tyttären ja miehen ja hänen vuoronsa olisi seuraavana, jos hän ei tyynnyttäisi henkiä meedion neuvomalla tavalla.

Kiväärin surmaamista vainajista ei ollut pula. Sarjatuleen pystyvä kivääri tunnettiin nimellä “ase, joka voitti lännen”, ja se oli kaatanut tuhansia intiaaneja ja sisällissodan sotilaita.

Meedio neuvoi Sarahia muuttamaan länteen ja tyynnyttämään henkiä rakentamalla heille upea talo. Niin kauan kuin talon rakentaminen jatkuisi Sarah olisi turvassa. Rahasta ei ollut pulaa, sillä Sarah oli perinyt miehensä ja samana vuonna kuolleen anoppinsa osakkeet kivääritehtaassa.

Vuonna 1884 Sarah löysi keskeneräisen maalaistalon Santa Claran laaksosta kolme mailia länteen San Josesta. Ja hän aloitti rakentamisen.

Yli 38 vuoden aikana talon tehtiin yksi kerrallaan yhteensä 160 huonetta, 2 000 ovea, 10 000 ikkunaa (Empire State Buildingissä on ”vain” 6 500 ikkunaa), 47 takkaa, 13 makuuhuonetta ja kuusi keittiötä.

Tuloksena oli valtavan labyrintti. Ei ihme, että turistikierroksen alkaessa vierailijoita varoitetaan jättäytymästä ryhmästä, sillä vaarana on ettei heitä enää löydettää! Juuri näin oli tapahtua Sarah Winchesterille Kalifornian suuressa maanjäristyksessä vuonna 1906. Palvelijoilta kesti monta tuntia löytää emäntänsä ja pelastaa romahtaneiden rakenteiden vangitsema nainen.

Sarahin saapuessa alue oli lähes luonnontilassa. Piilaakson vaurastumisen myötä aluetta aikanaan hallinnut talo on jäänyt erään parkkipaikan kulmaan. Alue on täynnä leveitä autoteitä ja erilaisia ostoskeskuksia.

Viereisessä Winchester Bulevardin Santana Rowin ostosparatiisissa on muun muassa 26 erilaista naistenvaatekauppaa, 17 kenkäkauppaa ja 35 ruokapaikkaa. Kyse erilaisten tavaratalojen ryppäästä, jossa jokaisella on oma parkkipaikkansa. Ne ovat tarpeen, sillä sokkeloisten talojen välillä on vaikea liikkua jalkaisin.

Ylenpalttisuus saa miettimään, onko tarvitaanko kaikkia näitä tavaroita – vai olisiko elämällä jokin toinen ja tärkeämpi merkitys kuin uusien tavaroiden haaliminen tai loputon talon rakentaminen. Mikä elämässä on oikeasti tärkeää?

Mainoksen mukaan Sarah Winchesterin talo on kaunis mutta kummallinen. Kauneudesta voi olla montaa mieltä. Voi vain kuvitella, miten sokkoloinen, pimeä ja ahdas on talo, jota rakennetaan vuodesta toiseen huone kerrallaan. Rakentamisesta rakentamisen vuoksi kertoo myös se, että talossa on kattoon törmääviä rappusia, ovia pudotukseen, ikkunoita seiniin.

On vaikea ymmärtää, mihin muuhun Sarah olisi tarvinnut huoneita kuin henkien miellyttämiseen. Hänelle oli vain yksi yövieras, sisaren tytär. Sarahin väitettiin vaihtavan maakuuhuonetta joka yö hämätäkseen pahoja henkiä.

Sarah Winchesterin kuoltua vuonna 1927 hänen kassakaappinsa avattiin suurten odotusten vallitessa. Aarretta ei löytynyt – vain muutamia henkilökohtaisia esineitä, joiden joukossa oli pieni vaaleanpunainen rasia ja lehtileike New Havenin sanomalehdestä. Leike oli osastosta kuolleita: “tässä kaupungissa kesäkuussa 1866. Annie Pardee, William Wirt Winchesterin ja Sarah L. Winchester tyttövauva.” Rasiassa oli tytön kiharoita.

Erobuumin taustaa

HS-raati kysyi, pitäisikö kirkon luopua vihkioikeudesta. Vastaukseni oli kielteinen seuraavilla perusteilla:

Vihkioikeudesta luopuminen pysäyttäisi tuskallisen hitaan, mutta kuitenkin etenevan prosessin homoliittojen hyväksymiseksi kirkossa. Se olisi kädenojennus konservatiiveille. Sitä paitsi kirkolla ei ole enää monopolia vihkimiseen, vaan kirkkovihkiminen on vaihtoehto siviilivihkimiselle.

Aikaisemmin sisältä ja nyt sivusta katsoen erobuumissa on kyse siitä, että kaavoihin kangistuneen ja kirkon johtoa myöten valitettavan yleisen teologian mahdottomuus vihdoin paljastuu -- kuin keisarin uudet vaatteet -- suurelle yleisölle.

Piispojen on turha puhua ruokaturvasta tai maailman köyhistä tai ylipäätään tavoitella laajempaa kantavuutta, mille tahansa hyvää elämää koskeville kannoilleen, jos he samaan aikaan tosiasiallisesti syrjivät ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä sotii yksinkertaistakin moraalitajua vastaan -- ja vie pohjan kirkon sanoman uskottavuudelta.

Konservatiivit yrittävät väistää keskustelun sanomalla, että kyse on vain pienestä vähemmistöstä ja pienestä kysymyksestä ja että kirkon toiminnan ydin on muualla. Tämä ei ole totta. Kyse on kaikkein tärkeimmästä eli siitä miten Raamattua luetaan: onko se lakikirja vai kertomus armosta ja myötätunnosta.

Erobuumi osoittaa myös, miten jäykkä ja vanhentunut on kirkon hallinto. Homokantaa on pyöritetty jo vuosia erilaisissa toimikunnissa ja työryhmissä. Valmisteluun on käytetty miljoonia euroja kirkollisveroja. Lopputulos on edelleen epävarma. Varmaa on se, että rintamalinjat alkavat nyt jyrkentyä ja taistelu kirkosta koventua.

Yhteiskunnan kahtiajako ruokkii muukalaisvihaa

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super julkaisi heinäkuussa TNS Gallupilla teettämänsä kyselyn, jossa kartoitettiin suomalaisten kokemia uhkia.Eniten suomalaiset olivat huolissaan vakavasta sairastumisesta, rikollisuudesta ja omasta toimeentulostaan.

Yhteiskunnallinen syrjäytyminen huolestutti joka viidettä vastaajaa, ja syrjäytymisestään huolestuneet vastaajat kokivat muutenkin enemmän uhkia. Heitä askarrutti erityisesti työpaikan pysyvyys, taloudellinen toimeentulo ja uuden työpaikan löytyminen mahdollisen työttömäksi jäämisen jälkeen.

Perussuomalaisten kannattajat erottuivat selvästi muiden puolueiden kannattajista. Yli puolet (56 prosenttia) perussuomalaisten kannattajiksi ilmoittautuneista kertoi olevansa huolissaan taloudellisesta toimeentulostaan. Keskustan, kokoomuksen ja vihreiden kannattajien keskuudessa oma toimeentulo huolestutti noin kolmasosaa vastaajista.

Vasemmistoliiton ja Sdp:n kannattajista noin 40 prosenttia oli huolissaan toimeentulostaan.Perussuomalaisten kannattajat pelkäsivät myös muita useammin syrjäytyvänsä yhteiskunnasta. Perussuomalaisten ja vasemmistoliiton kannattajat arvelivat lisäksi muita useammin kohtaavansa vaikeuksia päästä nykyistä työtä vastaavaan tehtävään mahdollisen työttömäksi jäämisen jälkeen.Syrjäytymisen pelko on kytköksissä taloudelliseen asemaan.

Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen on edennyt huolestuttavalla vauhdilla 20 viime vuoden aikana. Edellisen laman jälkeen vahvistuneen kannustamisen ideologian mukaan perusturvaa ei ole muka voitu parantaa, koska se houkuttelisi ihmisiä – etenkin alaluokkaa – laiskottelemaan.

Tuloerot ovat nyt samalla tasolla kuin 1970-luvun alussa. Reaalitulot kasvoivat suhteellisesti 1970- ja 1980-luvuilla sitä enemmän, mitä alempaan tuloryhmään ihmiset kuuluivat.1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kehitys oli täsmälleen päinvastainen – huipputuloisten eli tulonsaajien ylimmän prosentin tulot tosin kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna. Samaan aikaan tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvaneet hälyttävästi.

Yllättävän vähän huomiota saanut Superin kysely todistaa luokkajaon paluusta. Sen perusteella voidaan päätellä, että perussuomalaisten kannattajat ovat taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia suomalaisia.Yhteiskunnan eriarvoistuminen kanavoituu nyt perussuomalaisten – ei vasemmiston – kannatukseen.

Kyse lienee paljon suuremmassa mittakaavassa samasta ilmiöstä, joka nosti Tony Halmeen eduskuntaan Itä-Helsingin köyhien lähiöiden äänillä.Perussuomalaisten kannatuksen nousu ja kasvava maahanmuuttajavihamielisyys on kytketty julkisuudessa toisiinsa.

Ulkomaalaisvihamielisyyden nousun syitä saatetaan kuitenkin etsiä väärästä suunnasta, jos sitä selitetään yksinomaan globalisaatiolla ja ihmisten lisääntyneellä kansainvälisellä liikkuvuudella.

Maahanmuuttajien määrä Suomessa on nyt suurempi kuin esimerkiksi vuonna 1990, mutta köyhyys ja syrjäytyminen paljon yleisempiä ilmiöitä kuin 20 vuotta sitten, ennen edellistä lamaa. Tuolloin töitä oli tarjolla paljon, ja köyhäkin saattoi viettää kunniallista elämää.

Nyt muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Jakomäki-ilmiö eli toivottomuuden, näköalattomuuden ja työttömyyden kolmiyhteys on laajentunut ja levinnyt. Köyhät on pantu kiistelemään rikkailta jääneistä muruista.

Maahanmuutosta puhuttaessa keskustelun osapuolten todellisuudet eivät kohtaa. Ahtaassa vuokra-asunnossa elävä pienipalkkainen, pitkäaikaistyötön tai pelkkää kansaneläkettä saava ihminen puhuu erilaisista maahanmuuttajista kuin omassa elämänpiirissään ulkomaalaisia kohtaava yliopisto-opiskelija tai koulutettu ammattilainen.

Vaikeassa asemassa elävät kokevat ulkomaalaiset herkemmin uhaksi hyvinvoinnilleen kuin hyväosaiset, joille maahanmuuttajista saattaa olla helposti osoitettavaa hyötyä.Lyhyellä aikavälillä kyse voi olla myös aidosta reviirikilpailusta.Heikoimmassa asemassa olevat maahanmuuttajat kilpailevat perussuomalaisten kannattajien kanssa samoista koulutus- ja työpaikoista sekä asunnoista Tärkeää on kuitenkin huomata, ettei tämä johdu maahanmuuttajista, vaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta.

Maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ratkaisu tilanteeseen ei ole tietenkään se, että osoittaisimme ymmärrystä syrjäytymisuhkaa kokevien suomalaisten ulkomaalaisiin kohdistuvalle kiukulle ja kaunalle – meidän ei pidä sulkea rajoja ja entisestään heikentää maahanmuuttajien asemaa. Olennaisinta on parantaa tällä asuvien heikoimmassa asemassa olevien asemaa, olivatpa he syntyperäisiä suomalaisia tai maahanmuuttajia.

Julkaistu HS:n sunnuntaidebattina 10.10.2010

LA:n kulissien takana

Los Angeles on tv-sarjojen ja elokuvien luoma haaveiden kaupunki. Todellisuudessa se on länsimaisen yhteiskunnan dystopia, utopian vastakohta, johon ei suin surminkaan haluaisi joutua. Moottoriteiden halkomaa erilaisten lähiöiden rykelmää on ylipäätään vaikea hahmottaa kaupungiksi. Omakotitalojen tilkut levittäytyvät mattona kattilamaisen suuren laakson pohjalle.

Enkelten kaupunki voisi olla todellinen kulttuurien sulatusuuni. Etniseltä taustaltaan se on kirjavampi kuin ehkä mikään muu maailman suurkaupunki. Todellisuudessa etnisten ryhmien ja yhteiskuntaluokkien rajat ovat terävät, joskus myös väkivaltaiset. Kukin lähiö pitää huolta vain omastaan.

Elinehdot ovat äärimmäisen eriarvoiset. Julkinen liikenne on mitätöntä. Kukaan ei osaa ennustaa tuskastuttavien ja vaarallistenkin ruuhkien ajankohtia. Ilman autoa olet yhteiskunnan ulkopuolella.

Veroja ei haluta maksaa, joten vanhemmat maksavat suoraan osan opettajien palkoista – siellä missä heillä on varaa. Hyväosaisten kouluissa esikouluissa lapset pakotetaan oppimaan lukemaan jo viisivuotiaina. Huonoilla alueilla aikuistenkin lukutaidottomuus on yleistä.

Rikkaillakin alueilla yhteisöllisyys voi jäädä vähäiseksi. Kilpailu menestyksestä vie vanhempien ja lasten ajan ja voimat. Vanhempien on itse siirrettävä oma kulttuurinsa ja uskontonsa lapsilleen, koska koulussa niitä ei opeteta. Tehtävä on pakollinen. Ilman uskontoa ja omaa etnistä taustaa olet aikuisena juureton, vaikka sinulla olisikin koulutusta ja rahaa.

Erityisen kova on niiden naisten osa, jotka pyrkivät tasa-arvoon. Äitiysloma on kolme kuukautta ja sekin lähes palkatonta. Suomessa pilkataan toisinaan konsensusta ja yhteistä arvopohjaa sekä perätään lisää tuloeroja ja yhteiskuntaluokkia, jotka muka kannustaisivat ihmisiä. Los Angeles kertoo, mikä on lopputulos.

Käsittämätön asuntokauppa

Kirkkoa on haukuttu monelta suunnalta, muttei sen taloudenpidosta. Seurakunnat ovat hoitanee mallikkaasti kirkollisveroilla kerättyjä varoja niin nousu- kuin laskukausinakin. Yhteisten varojen turvallinen ja tuottava sijoittaminen on ollut kunnia-asia.

Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston tuore päätös ostaa Lauttasaaren uudelle kirkkoherralle 900 000 euron arvoinen virka-asunto on erittäin ikävä poikkeus.

Kirkon arvoihin kuuluu kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Lauttasaaresta olisi ollut saatavissa puolet halvempia asuntoja. Kyseisen asunnon hankinta oli mitä ilmeisimmin kohtuutonta ylellisyyttä.

Päätös ei ollut myöskään oikeudenmukainen muita yhtymän työntekijöitä kohtaan. Nettikeskusteluissa on aiheellisesti kysytty, saako jokainen Helsingin kirkkoherra itselleen miljoona-asunnon, jos osaa pyytää. On toki tärkeää, että kirkkoherra asuu seurakuntansa alueella, mutta eikö olisi tärkeää, että myös diakoniatyöntekijöillä ja lastenohjaajilla olisi sama mahdollisuus?

Kirkkoherra on itse yrittänyt puolustautua väittämällä, ettei asunnon hankintaan ole käytetty verovaroja. Tämä ei pidä paikkaansa. Rahat ovat seurakuntayhtymässä yhteisiä. Seurakuntayhtymä ei ole tietenkään mikään sijoitusyhtiö, vaan kaikki varat on tarkoitettu vain ja ainoastaan seurakuntayhtymän toimintaan.

Mikäli kirkkoherra on itse osallistunut päätöksen valmisteluun, tämä skandaali on aivan eri luokkaa kuin Helsingin sosiaalijohtajan kalustohankinta. Kirkkoherra maksaa lehtitietojen mukaan asunnostaan vuokraa vain puolet tai ehkä vain kolmasosan markkinavuokrasta. Mikäli verottaja ei puutu järjestelyyn, tämä tarkoittaa 2000, jopa 4000 euron ylimääräistä ”palkankorotusta”.

Tämänkaltaisen oman edun pyynnin ei pitäisi mennä läpi missään julkisessa toiminnassa. Seurakuntayhtymän luottamushenkilöt ovat mitä ilmeisimmin epäonnistuneet tehtävässään valvoa seurakuntalaisten yhteisten varojen tarkoituksenmukaista käyttämistä.

Sumuisten vuorten jättiläiset

Vuonna 1905 yhdysvaltalainen poliitikko William Kent ja hänen vaimonsa Elizabeth Kent ostivat maatilkun eräältä kiinteistöyhtiöltä noin 20 kilometriä pohjoiseen San Franciscon kaupungista. Tuolla vaikeakulkuisella alueella kasvoi yhä rannikon punapuita, jotka aikoinaan olivat reunustaneet kapealla sumukaistaleella koko Tyynen valtameren rannikkoa. Metsäteollisuus oli kuitenkin tuhonnut puut liki sukupuuttoon. Kentit halusivat suojella punapuita ja vuoria, joilla ne kasvoivat.

Kolme vuotta myöhemmin presidentti Theodore Roosevelt julisti kansallismonumentiksi, jonka hän halusi nimetä Kentien mukaan. Nämä kuitenkin kieltäytyivät kunniasta ja halusivat nimetä alueen luonnonsuojelija John Muirin mukaan. Siitä tuli Muir Woods National Monument. Tuolla nimellä miljoonat turistit tuntevat tämän uskomattoman luonnonpuiston, josta tuli San Franciscon lähiseudun suosituimpia nähtävyyksiä Golden Gate sillan rakentamiseen jälkeen vuonna 1937.

Metsä vetää hiljaiseksi. Maisema on kuin sadusta. Tyynen valtameren sumut pitävät metsän tasaisen kosteana. Missään en ole nähnyt noin jylhiä puite. Pisimmät ovat yli satametrisiä. Palot ovat runnelleet puita niin, että runkojen sisään voi piiloutua.

Kävin metsässä ensimmäisen kerran vuonna 1993 veljeni kanssa ja muistan ikävöineeni keskimmäistä poikaani, joka oli tuolloin vain muutaman kuukauden ikäinen. Nyt vuoden alussa pääsin uudellen Muir Woodsiin saman pojan kanssa. Nyt syyskuussa olimme pienellä vaelluksella metsässä kahden nuorimman poikani kanssa.

Yksi puiston pysähdyttävimmistä paikoista on jättiläismäisten ympäröimä katedraali, jossa on pieni muistolaatta. Tuolla paikalla San Franciscoon YK:n peruskirjaa laatimaan ja allekirjoittamaan kokoontuneet 50:n maan edustajat viettivät hiljaisen hetken toukokuussa 1945 presidentti Franklin Rooseveltille, joka oli kuollut vain muutamia viikkoja ennen kuin hänen oli määrä avata YK:n perustamiskokous. Ehkä hekin tunsivat itsensä pieniksi tuossa metsässä?

Vanhimmat puut ovat yli tuhat vuotta vanhoja. Ne eivät olleet saavuttaneet edes keski-ikää Kolumbuksen tullessa Amerikkaan. Itse asiassa puut ovat samoja, joita oli jo dinosaurusten aikana. Ne ovat selvinneet kaikesta mitä kymmenien miljoonien vuosien kuluessa on tapahtunut: ilmaston muutoksista, mannerlaattojen liikkeistä, maanjäristyksistä. Ne ovat todistaneet myös ihmislajin syntymän! Punapuiden menestyksen salaisuus on, että ne pystyvät lisääntymään paitsi siementen myös versojen avulla.

William ja Elizabeth Kentin ansiosta voidaan sanoa, että punapuut ovat selvinneet – vaikkakin vain muutamina runkoina aikaisempaan verrattuna – myös ihmislajin kehityksestä.

Lisää hiekkaa pikavippeihin

Suomessa tuli tämän vuoden helmikuussa voimaan lainmuutoksia, joiden tavoitteena oli vähentää pikaluotoista aiheutuvia ongelmia ja suitsia luottoja tarjoavien yritysten toimintaa.

Nykyään pikaluottofirmojen on ilmoitettava luoton todellinen vuosikorko, pidättäydyttävä myöntämästä pikaluottoja öisin, todennettava luotonsaajan henkilöllisyys ja noudatettava kohtuutta viivästyskoroissa. Ensi joulukuusta alkaen kaikilta pikaluottoja tarjoavilta yrityksiltä vaaditaan rekisteröitymistä ja hyvää luotonantotapaa.

Uusimpien luottohäiriö- ja korkotietojen valossa on selvää, ettei lainsäädäntö ole ainakaan vielä johtanut toivottuun tulokseen. Kuluttajaliiton johtava lakimies vaatikin hiljattain pikaluottojen kieltämistä kokonaan.

Kirkon diakoniatyöntekijät huolestuivat vuonna 2006 uusista asiakkaista, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin vakuudettomien pienlainojen vuoksi. Erityisesti nuoret käyttivät pikaluottoja ruokaan, vanhoihin velkoihin, rahapeleihin ja päihteisiin.

Säätelemätön pikaluottobisnes ja sen voitot kasvoivat räjähdysmäisesti. Vuonna 2008 myönnettiin yli miljoona pikaluottoa, joiden lainasumma kohosi yhteensä noin 190 miljoonaan euroon. Tämä näkyi myös kihlakunnanvoutien ja ulosottomiesten työssä.

Yksi syy pikaluotottamisen laajenemiseen on, ettei pikaluottofirmojen maksettavaksi tule toimintansa todellisia kustannuksia. Todelliset kustannukset vyöryvät veronmaksajille toimeentulotukena sekä perintä- ja oikeudenkäyntikuluina – ja myöhemmin syrjäytymisen kustannuksina, kun julkinen valta menettää verotuloja ja järjestää palveluja.

Pikaluottojen ongelmista raportoitiin laajasti kesän 2006 jälkeen, mutta vasta lokakuussa 2007 oikeusministeriö asetti työryhmän valmistelemaan pikaluottoihin liittyvän lainsäädännön muuttamista.

Työryhmän kokoonpano oli valitettava esimerkki siitä, miten oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee. Hallitusohjelmassa oli luvattu ehkäistä köyhyyttä ja syrjäytymistä, ja tavoite oli korostetusti esillä myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin politiikkaohjelmassa. Marraskuussa 2008 valmistuneessa työryhmän mietinnössä ei kuitenkaan mainittu sanallakaan köyhyyttä tai syrjäytymistä pikaluottojen ottamisen syynä tai seurauksena.

Työryhmältä jäi oivaltamatta kaikkein tärkein sääntelyn peruste: pikaluottoyhtiöt keräävät voittoja ihmisten hädällä ja ymmärtämättömyydellä. Tämä näkyi myös ryhmän ehdotuksissa. Tuloksena oli lähinnä teknisiä muutoksia kuluttajansuojalakiin, korkolakiin ja rikoslain kiskontapykäliin.

Nyt pikaluottotoimintaa voi hyvällä syyllä kutsua laillistetuksi rosvoukseksi. Viime vuonna alan markkinajohtaja teki 9,5 miljoonan liikevaihdolla 5,9 miljoonan tuloksen. Kymmenen suurimman yhtiön voittoprosentti oli keskimäärin lähes 40. Aikaisemmin vastaaviin tuottoihin lienee päästy vain laittomalla rahan lainaamisella yksityisille.

Kyse on ketjusta, jossa luottotappiot paikataan sillä, että maksuhäiriömerkinnän saaneiden tilalle hankitaan aggressiivisella markkinoinnilla uusia hädänalaisia tai ymmärtämättömiä asiakkaita. Firmojen tulokset antavat osaltaan vastauksen myös siihen, onko pikaluotoissa kyse kiskonnasta vai ei.

Kiskontapykälän muutos ei ole ainakaan vielä kohtuullistanut korkoja. Heinäkuussa tehdyn vertailun mukaan 50 euron pikaluoton vuosikorko voi olla yli 3 000 prosenttia.

Käräjäoikeuksien yksipuolisista tuomioista johtuvat luottohäiriömerkinnät lisääntyivät vuoden ensimmäisellä puoliskolla 12 prosenttia verrattuna viime vuoden vastaavaan aikaan. Merkinnät aiheutuvat usein alle 300 euron saatavista. Pikaluottojen velkominen ruuhkauttaa edelleen käräjäoikeuksia.

Pikaluottojen ongelma on sama kuin niiden suosion syy: luoton ottamisen helppous. Tämä vetoaa erityisesti nuoriin ja muihin sellaisiin ryhmiin, jotka eivät pysty arvioimaan riittävästi velanoton seurauksia.

Ainoa keino puuttua ongelmiin on heittää lisää hiekkaa rattaisiin. Jos pikaluottojen myöntämistä ei voida kieltää kokonaan, sääntelyllä olisi puututtava selvästi nykyistä rajummin luoton ottamisen helppouteen.

Julkaistu HS:n vieraskynä -palstalla 1.9.2010 otsikolla Lainmuutos ei ole hillinnyt pikavippibisnestä

Miksi perussuomalaiset kammoksuvat maahanmuuttajia?

Maahanmuuttajista on tulossa kevään vaalikeskustelun repivin teema. Vastakkain ovat muukalaiskammoa lietsovat perussuomalaiset ja avoimuutta puolustavat vihreät. Kolme suurinta puoluetta tempoilevat välimaastossa. 

Mistä johtuu, että maamuuttajista puhutaan juuri nyt? Turvapaikanhakijoiden määrä nousi reilusti vuoden 2007 pohjalukemista vuonna 2008 ja viime vuonnakin mutta on jälleen kääntynyt laskuun. Globalisaatio ja ihmisten vapaa liikkuminen ovat toki takaisesti lisänneet kansainvälisyyttä Suomessa, mutta tämänkään tuskin on yksin syy kiristyneeseen maahanmuuttokeskusteluun. 

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Super teetätti TNS Gallupilla kesäkuussa kyselyn, jossa kartoitettiin suomalaisten mielipiteitä syrjäytymisestä. Siihen vastasi reilut 1 100 suomalaista. Tulokset kertovat perussuomalaisten kannattajien eroavan kahdessa kohdassa ratkaisevalla tavalla niistä, jotka ilmoittivat kannattavansa muita puolueita. 

Selvästi yli puolet (56%) perussuomalaisten kannattajista kertoi olevansa huolissaan taloudellisesta toimeentulostaan. Keskustan, kokoomuksen ja vihreiden kannattajista tämä huolestutti noin kolmasosaa, vasemmistoliiton ja SDP:n kannattajista noin 40 prosenttia vastaajista. Perussuomalaisten kannattajat pelkäsivät myös muiden puolueiden kannattajia selvästi useammin sitä, että he itse syrjäytyisivät yhteiskunnasta. 

Tulokset kertovat siitä, että perussuomalaisten kannattajat ovat taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia suomalaisia. Huoli omasta toimeentulosta ja syrjäytymisestä kanavoituu muukalaiskammona. Kyse voi olla myös aivan konkreettisesti reviirikilpailusta. Heikoimmassa asemassa olevat maahanmuuttajat kilpailevat perussuomalaisten kannattajien kanssa samoista koulutus- ja työpaikoista sekä asunnoista. 

Sama asetelma on tuttu monista maista tv-sarjojen, elokuvien, tutkimusten, uutismedian ja omien kokemusten kautta. Ilmiössä ei ole mitään erikoista tai yllättävää. Kyse ei ole maahanmuuttajista, vaan yhteiskunnan eriarvoistumisesta. 

Aikaisemmin maahanmuuttajien määrä oli toki vähäisempi, mutta olennaisempaa on se, että köyhyys ja syrjäytyminen olivat marginaalisia ilmiöitä Suomessa. 1990-luvun laman jälkeen tuloerot ovat kasvaneet ennätysmäisen nopeasti. Tämä näkyy suhteellisen köyhyyden lisääntymisenä sekä pitkäaikaistyöttömyyden yleistymisenä. Muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Köyhät on jätetty kiistelemään rikkaiden muruista. 

Superin kysely kertoo, että syrjäytymisuhka on merkittävä yhteiskunnallisen luokkajaon peruste. Kyselyssä selvitettiin nimittäin myös sitä, mitkä olisivat suotavimmat keinoa torjua syrjäytymistä. Omalla kohdallaan syrjäytymistä pelkäävät ja syrjäytyneitä tuntevat pitivät esimerkiksi tuloerojen tasoittamista tärkeämpänä keinoja ehkäistä syrjäytymistä kuin muut vastaajat. He olivat myös selvästi enemmän huolissaan taloudellisesta toimeentulostaan. 

Maahanmuuttajavihamielisyys on osin yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ironista on se, että samat puolueet, jotka ovat rapauttaneet perusturvaa ja lyöneet laimin työllistämistoimia, osoittavat nyt ymmärrystä sille kiukulle ja kaunalle, jota ne ovat politiikallaan itse ruokkineet. 

(Julkaistu eri otsikolla kolumnina Vihreä lanka -lehdessä 20.8.2010)

Laiton tila

Peräsin aikaisemmin yhteistä painostusta, jotta hallitus saataisiin lopettamaan puolison tulojen tarveharkinta työmarkkinatuessa (ks. Kauhea tarveharkinta 31.8.2010). Viime päivinä asia onkin ollut  ansiokkaasti esillä useissa yhteyksissä. Nyt tulee lisää hiiliä uuniin.

Tarveharkinnasta säädetään työttömyysturvalaissa. Lain 7. pykälän mukaan “täysimääräisen työmarkkinatuen kuukautta kohden lasketusta määrästä vähennetään huoltovelvollisella 50 prosenttia siitä 6 §:n mukaisesti määrätystä tulojen osasta, joka ylittää 848 euroa kuukaudessa”. Nyt tulee tärkeä kohta. Saman pykälän lopussa todetaan: “Jos maan yleinen palkkataso ansiotasoindeksin perusteella arvioiden olennaisesti muuttuu, valtioneuvoston asetuksella säädetään 1 momentissa ja 6 §:ssä säädettyjen rahamäärien tarkistamisesta vastaamaan palkkatason muutosta.”

Pointtini on se, että edellisen kerran laissa mainittu tarkistus on tehty vuonna 2004. Vuoden 2004 ja 2010 ensimmäisen vuosineljänneksen tietojen pohjalta ansiotaso on noussut liki 26 prosenttia. Jos tarveharkintaa ei poisteta (mikä on varsinainen tavoite), tulorajaa on ainakin nostettava 26 prosentilla tai enemmän. Tämä ei olisi mikään perusturvan parannus, vaan laittoman tilan korjaus. 

Jos edes tulorajaa ei nosteta, oikeuskansleri voi hyvinkin joutua selvittämään, rikkooko hallitus budjettiesityksessä työttömyysturvalain 7. pykälän viimeistä momenttia.

Aavelaskusta tulossa haavelasku

Ex-kollegani Simo Sipola väitti 13 vuotta sitten antamassaan haastattelussa Ylioppilas-lehdelle, että Suomessa on kaksi ministeriötä, jotka onnistuvat johdonmukaisesti välttämään kriittistä keskustelua omista asioistaan. Toinen on  valtiovarainministeriö ja toinen puolustusministeriö.

Julkaisimme yhdessä vuonna 1994 kirjan Aavelasku-kirjan, jossa käsiteltiin kriittisesti Hornet-kauppoja. Hanke toteutettiin keskellä ankarinta lamaa ns. viipalointitaktiikalla. Hankkeesta päättäneiltä kansanedustajlta salattiin tieto hankkeen todellisista kustannuksista, jotka uitettiin tulevina vuosina pala palalta puolustusbudjetin sisälle erilaisina huolto-, koulutus- ja lisävartustelutilausvaltuuksina.

Vuonna 1998 Hornetin eli “tanssipaikan kauneimman naisen” valinneet ilmavoimien upseerit julkaisivat kirjan Haavelasku, jossa ei nimestä huolimatta viitattu sanallakaan kirjaamme Todellisuudessa se oli ilmavoimien puolustuspuhe, joka pyrki kumoamaan kritiikkiämme.

Menneisyys tuntuu toistavan itseään. MTV3:n uutiset kertoi tällä viikolla, että Hornet-hävittäjiä on alettu muuttaa torjuntahävittäjistä rynnäkköhävittäjiksi. Hävittäjät varustetaan ohjuksilla, satelliittipaikannusta hyödyntävillä täsmäohjattavilla pommeilla ja Yhdysvalloista hankittavilla liitopommeilla.

Jälleen kerran keskellä valtiotalouden kriisiä toteutettava uudistus maksaa kuulemma yli miljardi euroa.

Hävittäjät hankittiin alun perin ilmapuolustusta varten. Kyse oli torjuntahävittäjien uusimisesta.

Mihin Suomi tarvitsee rynnäkköhävittäjiä? Miksi juuri tällä hetkellä on järkevää käyttää yhteisiä varoja tälläiseen tarkoitukseen?

Ilmavoimat haluavat toki lentää parhailla koneilla ja ärjyimmillä aseilla, mutta yhden ammattiryhmän työkaluihin -- vai leikkikaluihin? -- ei pitäisi käyttää näin paljon veronmaksajien veroja – varsinkin, kun niiden paras ilo on siinä, ettei niitä tulla tarvitsemaan mihinkään hyödylliseen.

Nyt peli olisi vihellettävä poikki, muutoin ilmaupseereisen aavelaskusta tulee haavelasku, jota maksetaan loputtoman pitkään.

Kauhea tarveharkinta

Sain keskiviikkona kansalaiskirjeen. Eräs nainen kertoi ystävistäperheestään, joka oli seurannut 20 vuotta. Lyhyesti sanottuna kyse oli siitä, että äidin työhön meno oli syönyt lähes kokonaan isän työmarkkinatuen. Se oli aiheuttanut monenlaista hätää perheessä: rahapulaa, masennusta, riitoja. Kirjoittaja ihmetteli, miksi Suomessa on yhä tämä kauhea systeemi. Tarina oli aivan sama kuin Reko Lundánin koskettavassa näytelmässä Tarpeettomia ihmisiä (2003). 

Sata-komitea päättikin ehdottaa puolison tulojen tarveharkinnan poistamista. Perusteita poistamiselle on monta. Niistä tärkein on työnteon kannustavuus. Toisen puolison ansiotulot leikkautuvat lähes kokonaan pois toisen puolison (ja yhteisten) tukien pienentyessä.

Olen tämän jälkeen soitellut (lähinnä juuri kansalaispalautteen rohkausemana) aina silloin tällöin VM:ään kyselläkseni, miten asia etenee. Ei kuulemma etene. Tarveharkinnan poisto ei ilmeisesti sisältynyt edes STM:n omaan  budjettiehdotukseen. 

Katsoin perjantaina Kelan omasta tilastojärjestelmästä Kelastosta tarveharkinnan tilannetta maaliskuun lopussa (nämä ovat tuoreimmat tiedot). Tarveharkinta koski vajaata 6 000 ihmistä. Heistä lähes puolet oli ollut työttömänä oli 500 päivän ajan. Tarveharkinta osuus pahemmin naisiin kuin miehiin, erityisesti ikäryhmissä 25--29 -vuotiaat ja 60--64 -vuotiaat. 

Nyt tarvittaan yhteistä painostusta siihen, että budjettiriihessä vietäisiin läpi tarveharkinnan poisto! Myös VM:ssä on kyllä ymmärrystä sille, että köyhimpienkin (etenkin heidän!) työnteon kannustimia on parannettava. 

Eläköön Julian Assange!

Wikileaksin paljastamat yhdysvaltojen joukkojen Afganistanin tapahtumaraportit olivat samaan aikaan ällistyttävä ja luonnollinen vuoto. 

Ällistyttävä siksi, että sodan ensimmäinen uhri on aina totuus. Sotahistoria on sensuurin historiaa. Modernin ajan räikein manipulaatio onnistui Persianlahden sodassa, jonka Yhdysvaltojen armeija sai näyttämään lähes viattomalta videopeliltä. 

Wikileaksin War diary kertoo sodasta niin karusti kuin sotilaat siitä raportoivat. Lähes sensuroimaton kuva on raaka ja mieletön. Selatessani eilen illalla raportteja yömyöhään tunsin kuin olisin katsonut uudelleen The Hurt Lockeria, parhaan elokuvan Oscarin voittanutta kuvausta maavoimien raivaajaryhmästä (EOD-ryhmä, yksi sadoista raporteissa vilisevistä kirjanlyhellemistä) Irakin sodan aikana. 

Massivinen vuoto oli kuitenkin luonnollinen siksi, että moderni tekniikka on tehnyt sellaisen mahdolliseksi. Kukaan ei olisi voinut ennen mikrotietokoneiden aikaa kopioida ja kuljettaa yli 90 000 sivua salaisia asiakirjoja. Pelkästään niiden kuljettaminen olisi vaatinut kuorma-auton! 

Kiitos Julian Assangen perustaman Wikileaks-sivuston vuotaja saa kaksinkertaisen lähdesuojan. Myös tiedotusvälineiden on helpompi julkaista salaisia tietoja, kun vuotoa ei ole tehty suoraan niille itselleen. Assange on saanut jo lukuisia journalismipalkintoja. Lähivuosina hän voi olla ehdokkaana Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.