Itsenäisen Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmijako eli Montesquieun oppi siitä, että väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta erotetaan toisistaan. Oppia voi pitää hyvän hallinnon keskeisimpänä periaatteena.
Kirkkoherroilla on ainutlaatuinen asema kirkollisessa päätöksenteossa. Kirkkoherra on seurakuntaneuvostossa valmistelija, esittelijä, päättäjä ja päättäjien esimies. Hallinnollisesti hän on itse itsensä esimies, sillä piispa on "teologinen esimies".
Kirkkoherra voi käyttää valtaa myös muissa luottamuselimissä. Hän voi olla myös hiippakuntavaltuustossa jäsen, tuomiokapitulin jäsen tai esittelijä sekä kirkolliskokousedustaja.
Kirkkoherra on siis itsensä esimiehen esimiehenä määrittelemässä ja hyväksymässä esimiehenä tekemiään päätöksiä ja toimia, jotka koskevat häntä itseään kirkkoherrana. Lisäksi kirkkoherra osallistuu itseään koskevien määräyksien ja ohjeiden valmisteluun ja päätöksentekoon hiippakuntavaltuustossa, tuomiokapitulissa ja kirkolliskokouksessa.
Edellä sanottu tarkoittaa samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja ja kansanedustajana tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä — tai että järjestön toiminnanjohtaja tai pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja.
Kirkkoherrojen asema muistuttaa sääty-yhteiskunnan aikaa, jolloin korkeammassa säätyasemassa olevilla vallankäyttäjät eivät olleet muille vastuussa vallankäytöstään.
Yksinvallan seurauksia
Kirkkoherran yksinvaltainen asema on herättänyt tosinaan keskustelua liittyen seurakuntien henkilöstöjohtamiseen ja työilmapiiriin. Seurakuntaneuvoston on vaikea puuttua kirkkoherran aiheuttamiin tai häneen kytköksissä oleviin johtamisongelmiin, koska kyse on neuvoston puheenjohtajasta. Sama pätee kirkkoherrojen arveluttaviin julkisiin esiintymisiin, jotka ovat olleet vähän aikaa sitten esillä muun muassa Pohjan ja Auran seurakunnissa.
Helsingin seurakuntayhtymässä esillä ovat olleet myös hallinnolliset kiistanalaiset talouspäätökset. Viime syksynä keskustelua herätti Helsingin seurakuntayhtymän päätös ostaa Lauttasaaren uudelle kirkkoherralle yli 900 000 euron arvoinen virka-asunto. Vähän aikaisemmin saman seurakunnan eläkkeelle jäävälle kirkkoherralle oli teetätetty 25 000 eurolla muotokuva, jonka maalasi presidentin muotokuvamaalari Rafael Wardi. Kummastusta herättää myös se, että hankinta rahoitettiin yksityishenkilön tekemällä testamentilla, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus oli testamenttaajan haudan hoitaminen.
Ei ole tiedossa, mikä on ollut kirkkoherrojen osuus mainituissa päätöksissä. Selvää on kuitenkin se, että todellisen esimiehen puuttuminen antaa kirkkoherroille laajoja mahdollisuuksia vaikuttaa — ainakin epämuodollisesti — myös omia etujaan koskeviin päätöksiin.
Seurakuntayhtymissä kirkkoherrojen vaikutusvalta ulottuu myös yhteiseen kirkkoneuvostoon. Kyse ei ole vain siitä, että yksi yhtymän kirkkoherroista on neuvoston puheenjohtaja, vaan myös siitä, että muilla yhtymän kirkkoherroilla on kokouksissa läsnäolo- ja puheoikeus. Kirkkoherroilla on näin ollen halutessaan mahdollisuus käyttää ohjata myös yhtymätasolla päätöksentekoa, jonka tarkoituksena olisi ohjata ja valvoa heidän toimintaansa.
Näin on tapahtunut ainakin Helsingin yhteisessä kirkkoneuvostossa, kun on ollut kyse lähetysjärjestöjen avustuksista. Läsnä olevilla muiden seurakuntien kirkkoherroilla ei ole äänioikeutta, mutta he voivat mielipiteillään ohjata erityisesti omien seurakuntaneuvostojensa jäsenten kantoja.
Kohti avointa kirkkoa
Kirkolliset luottamushenkilöt eivät ole yleensä järjestäytyneitä ja muodosta yhteisiä kantoja. Yksi syy on se, että kirkkoherrojen asema luottamuselinten puheenjohtajina heikentää luottamushenkilöiden keskinäisen yhteydenpitoa ja edelleen vahvistaa kirkkoherrojen valtaa. Pahimmassa tapauksessa seurakunnan luottamushenkilöt ovat kumileimasimia, jotka eivät kykene itsenäiseen päätöksentekoon.
Ikävistä asioista ei uskalleta keskustella neuvostoissa, koska ne liittyvät suoraan neuvoston puheenjohtajan toimintaan. Pahimpia ovat tilanteet, joissa kirkkoherrat eivät itse lainkaan havaitse aiheuttavansa ongelmia. Luottamushenkilöt voivat toki kirjelmöidä tuomiokapituliin, mutta tämä halvaannuttaa neuvoston toiminnan.
Kirkkoherrojen itsevaltainen asema on historiallinen jäänne, jota pitäisi pikaisesti muuttaa. Resepti toimeenpano- ja valvontavallan yhdistämisen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi on yksinkertainen: seurakuntaneuvostojen puheenjohtajiksi on valittava maallikkoja.
(Julkaistu puheenvuorona Tulkaa kaikki -liikkeen kirkolliskokous 2012 vaali-sivuilla)
