Kirkkoherran tsaarinaikainen asema

Itsenäisen Suomen hallitus­muodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmi­jako eli Montes­quieun oppi siitä, että väärin­käytön estä­miseksi lain­säädäntö­valta, tuomio­valta ja toimeen­panovalta erotetaan toisistaan. Oppia voi pitää hyvän hallinnon keskei­simpänä peri­aatteena.

Kirkkoherroilla on ainut­laatuinen asema kirkol­lisessa päätöksen­teossa. Kirkko­herra on seura­kunta­neuvos­tossa valmis­telija, esit­telijä, päättäjä ja päättäjien esimies. Hallinnol­lisesti hän on itse itsensä esi­mies, sillä piispa on "teologinen esimies".

Kirkkoherra voi käyttää valtaa myös muissa luottamus­elimissä. Hän voi olla myös hiippa­kunta­valtuus­tossa jäsen, tuomio­kapitulin jäsen tai esittelijä sekä kirkollis­kokous­edustaja.

Kirkkoherra on siis itsensä esi­miehen esi­miehenä määrit­telemässä ja hyväk­symässä esi­miehenä tekemiään päätöksiä ja toimia, jotka koskevat häntä itseään kirkko­herrana. Lisäksi kirkko­herra osallistuu itseään koskevien määräyksien ja ohjeiden valmis­teluun ja päätöksen­tekoon hiippa­kunta­valtuus­tossa, tuomio­kapi­tulissa ja kirkollis­kokouksessa.

Edellä sanottu tarkoittaa samaa kuin että kaupungin­johtaja olisi oman virkansa ohella kaupungin­halli­tuksen puheen­johtaja ja kansan­edustajana tai että jonkun minis­teriön kanslia­päällikkö toimisi pää­ministerinä — tai että järjestön toiminnan­johtaja tai pää­sihteeri olisi myös sen hallituksen puheen­johtaja.

Kirkkoherrojen asema muistuttaa sääty-yhteis­kunnan aikaa, jolloin korkeammassa sääty­asemassa olevilla vallan­käyttäjät eivät olleet muille vastuussa vallan­käytöstään.

Yksinvallan seurauksia

Kirkkoherran yksin­valtainen asema on herättänyt tosinaan keskustelua liittyen seura­kuntien henki­löstö­johta­miseen ja työ­ilma­piiriin. Seura­kunta­neuvoston on vaikea puuttua kirkko­herran aiheut­tamiin tai häneen kytkök­sissä oleviin johtamis­ongelmiin, koska kyse on neuvoston puheen­johta­jasta. Sama pätee kirkko­herrojen arvelut­taviin julkisiin esiinty­misiin, jotka ovat olleet vähän aikaa sitten esillä muun muassa Pohjan ja Auran seura­kunnissa.

Helsingin seura­kunta­yhtymässä esillä ovat olleet myös hallin­nolliset kiistan­alaiset talous­päätökset. Viime syksynä keskustelua herätti Helsingin seura­kunta­yhtymän päätös ostaa Lautta­saaren uudelle kirkko­herralle yli 900 000 euron arvoinen virka-asunto. Vähän aikai­semmin saman seura­kunnan eläkkeelle jäävälle kirkko­herralle oli teetä­tetty 25 000 eurolla muoto­kuva, jonka maalasi presidentin muoto­kuva­maalari Rafael Wardi. Kummas­tusta herättää myös se, että hankinta rahoi­tettiin yksityis­henkilön tekemällä testa­mentilla, jonka alkuperäinen käyttö­tarkoitus oli testa­menttaajan haudan hoitaminen.

Ei ole tiedossa, mikä on ollut kirkko­herrojen osuus maini­tuissa päätök­sissä. Selvää on kuitenkin se, että todellisen esi­miehen puuttuminen antaa kirkko­herroille laajoja mahdolli­suuksia vaikuttaa — ainakin epä­muodol­lisesti — myös omia etujaan koskeviin päätöksiin.

Seurakuntayhtymissä kirkkoherrojen vaikutus­valta ulottuu myös yhteiseen kirkko­neuvostoon. Kyse ei ole vain siitä, että yksi yhtymän kirkko­herroista on neuvoston puheen­johtaja, vaan myös siitä, että muilla yhtymän kirkko­herroilla on kokouk­sissa läsnä­olo- ja puhe­oikeus. Kirkko­herroilla on näin ollen halutessaan mahdol­lisuus käyttää ohjata myös yhtymä­tasolla päätöksen­tekoa, jonka tarkoi­tuksena olisi ohjata ja valvoa heidän toimin­taansa.

Näin on tapah­tunut ainakin Helsingin yhteisessä kirkko­neuvostossa, kun on ollut kyse lähetys­järjes­töjen avustuk­sista. Läsnä olevilla muiden seura­kuntien kirkko­herroilla ei ole ääni­oikeutta, mutta he voivat mieli­piteillään ohjata erityi­sesti omien seura­kunta­neuvos­tojensa jäsenten kantoja.

Kohti avointa kirkkoa

Kirkolliset luottamus­henkilöt eivät ole yleensä järjes­täyty­neitä ja muodosta yhteisiä kantoja. Yksi syy on se, että kirkko­herrojen asema luottamus­elinten puheen­johtajina heikentää luottamus­henkilöiden keski­näisen yhteyden­pitoa ja edelleen vahvistaa kirkko­herrojen valtaa. Pahim­massa tapauk­sessa seura­kunnan luottamus­henkilöt ovat kumi­leima­simia, jotka eivät kykene itse­näiseen päätöksen­tekoon.

Ikävistä asioista ei uskalleta keskus­tella neuvos­toissa, koska ne liittyvät suoraan neuvoston puheen­johtajan toimintaan. Pahimpia ovat tilanteet, joissa kirkko­herrat eivät itse lainkaan havaitse aiheut­tavansa ongelmia. Luottamus­henkilöt voivat toki kirjel­möidä tuomio­kapituliin, mutta tämä halvaan­nuttaa neuvoston toiminnan.

Kirkkoherrojen itse­valtainen asema on histo­riallinen jäänne, jota pitäisi pikai­sesti muuttaa. Resepti toimeen­pano- ja valvonta­vallan yhdis­tämisen aiheut­tamien ongelmien korjaami­seksi on yksin­kertainen: seura­kunta­neuvos­tojen puheen­johtajiksi on valittava maallikkoja.

(Julkaistu puheenvuorona Tulkaa kaikki -liikkeen kirkolliskokous 2012 vaali-sivuilla)