perjantai 28. tammikuuta 2011

Stressiä tupakasta

Huomasin torstaina aamupäivällä työpaikan eli Kalifornian yliopiston San Franciscon tupakkatutkimuskeskuksenn lasiovessa ilmoituksen yliopiston hyvinvointipäivästä. Yksi tapahtumista oli luento otsikolla Kuinka päihitän stressin. Luennon pitäjän nimi tuntui tutulta. Etsin nopeasti netistä muutamia tupakkayhtiöiden sisäisiä asiakirjoja – ja todellakin luennonpitäjä – professori Margaret Chesney – oli sama henkilö, joka oli vuonna 1991 todistanut tupakkayhtiöiden puolesta Pentti Ahon oikeudenkäynnissä. Chesney on nyt vaihtoehtoisen lääketieteen (integrated medicine) keskuksen johtaja Kalifornian yliopistossa San Franciscossa. Todistaessaan vuonna 1991 hän oli epidemiologian professori samassa yliopistossa. Hän oli tehnyt tutkimusta muun muassa stressin vaikutuksesta sydäntauteihin.

Näytin netistä tulostamaani Chesneyn todistusta tupakkatutkimuskeskuksen apulaisjohtajalle Karen Williamsille. Chesney totesi kirjallisessa lausunnossaan kantajan eli Pentti Ahon sairaudesta: ”In this case, the claim has been made that cigarette smoking is the cause of Pentti Aho's health condition. However, there are a number of risk factors, in the area of both SES (Socio Economic Status) and personality characteristics, which may have contributed to Aho's health condition, entirely apart from his having smoked." http://legacy.library.ucsf.edu/tid/mwh46b00

Pidin törmäämistä Suomen tupakkajutun todistajaan San Franciscossa pienenä kuriositeettina, mutta Williams järkyttyi tiedosta. Hän kysyi, haluaisinko mennä kuuntelemaan Chesney. Pudistin päätäni. Tapauksesta oli jo melkein 20 vuotta. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään, ajattelin.

William kuitenkin otti kierroksia ja soitti keskuksen johtajalle Stanton Glantzille, joka oli paraikaa pyöräilemässä kahden kokouspaikan välillä. Glantz on ehkä maailman ärhäkkäin ja kuuluisin tupakkateollisuuden vastustaja. Kuullessaan tupakkateollisuutta auttaneesta professorista omassa yliopistossaan kiihtyi ja suorastaan huusi puhelimeen, jonka ääni oli ohjattu kaiuttimeen Williamsin huoneessa. Kaikki työkaverini kuulivat, miten Glantz määräsi meidät menemään Chesneyn luennolle ja vaatimaan häntä julkisesti tilille yhteyksistään tupakkateollisuuteen. Näiden ihmisten on kannettava vastuu tekemisistään, heidän on tunnettava tuskaa, Glantz vaahtosi.

Luento oli alkamassa puolen tunnin kuluttua. Minun tehtäväkseni tuli esittää ensimmäinen kysymys. Kuvittelin mielessäni valtavan luentosalin, jossa joutuisin suuren joukon edessä tivaamaan arvostetun luennoitsijan yhteyksistä tupakkateollisuuteen. Tarvitsin todella stressinhallintaa, että ylipäätään uskalsin lähteä kohti luentosalissa.

Luentosalissa ei ollutkaan ketään. Laiha ja hauraan oloinen kuusikymppinen Chesney ilahtui pahaa aavistamatta viiden tupakkatutkijan tulosta ja alkoi pirteästi kertoa siitä, miten stressi syntyy uhkaavista tilanteista ja miten ihmiskunnan alkuajoista asti se on suojellut meitä. Stressitutkija näytti kuvaa leijonasta. Saliin tuli muutama uusi kuulija. Kuiskasin vieressäni istuvalle Williamsille: ”Me olemme nyt tuo leijona”.

Luento oli sikälikin kiinnostava, että oma stressitasoni huiteli ylälukemissa. Ei ollut lainkaan miellyttävä ajatus joutua luennon jälkeen nolaamaan ylipirteä professoria, vaikka osallistujia ei ollutkaan montaa Chesney opasti, miten stressitasoa voi vähentää lähimmäisiä ilahduttavilla teoilla ja päättämällä jokaisen päivänsä kiitokseen. Voisi jopa pitää päiväkirjaa kaikista mieltä nostattaneista asioista, jotka päivän aikana ovat sattuneet!

Luennon päätyttyä astelin Chesneyn eteen. Kerroin olevani Suomesta ja tutkineeni tupakka-asiakirjoja. Hänen suupielensä kiristyivät. Näytin hänelle lausuntoa ja kysyin, oliko hän kirjoittanut sen ja oliko hän todistanut tupakkateollisuuden puolesta.

Chesneyn kasvot valahtivat. Hän sanoi ensin, ettei ollut koskaan työskennellyt tupakkateollisuudelle eikä todistanut missään. Näytin hänelle uudelleen allekirjoituksella varustettua lausuntoa ja kerroin, että se oli esitetty Helsingin käräjäoikeudelle. Chesneyn oli pakko myöntää katsoneensa tapausta jonkun asianajotoimiston puolesta, mutta kiisti tienneenä sen työskennelleen tupakkateollisuudelle.

Chesney valitteli myös, että tapauksesta oli kulunut jo niin paljon aikaa, ettei hän muistanut asioita. Yllättäen Chesney kyllä muisti jutun kantajan eli Ahon työskennelleen jäähallissa jääkoneen kuljettajana. Tupakkateollisuuden mukaan Aho oli sairastunut muun muassa tästä syystä.

Mainitsin sitten tutkimusrahoituksesta, jota Chesney oli saanut tupakkateollisuudelta ennen lausunnon kirjoittamista. Kunnioitettu professori (Distinguished Professor) kertoi, että sekin oli tullut asianajotoimistolta. Tiedustelin vielä, miksi hän oli kirjoittanut lausunnon, oliko kyse siitä, että tutkimusrahoitus velvoitti häntä tekemään vastapalveluksen Chesney kiisti tämänkin ja kertoi ryhtyneensä tehtävään asianajotoimistossa työskennelleen ystävän pyynnöstä. Ympärillemme kerääntyneet kollegani alkoivat kysellä lisää Chesneyn yhteyksistään tupakkateollisuuteen. Chesney sanoi äkkiä tuntevansa itsensä uhatuksi. Hän näyttikin todella hätääntyneeltä. Lopetimme hiillostamisen, kun luentosalissa alkoi seuraava tilaisuus.

Päivän lopuksi pidimme Glantzin johdolla uuden palaverin. Monet olivat lukeneet Chesneyn todistuksen ja hämmästelivät sitä, miten tupakkateollisuuden apuri saattoi olla niin korkeassa asemassa terveysyliopistossa. Glantzilta ei herunut lainkaan ymmärrystä Chesneylle. Sinun kannattavaa tehdä vain sellaisia juttuja, joita voit kerskailla, hän uhosi.

Glantzin ehdotuksesta kirjoitimme Chesneylle kirjeen, jossa kerroimme olevamme pahoillamme siitä, että hän oli osallistunut tupakkateollisuuden kampanjaan tupakan terveyshaittojen kiistämiseksi. Mainitsimme, että mielestämme tämä vahingoitti koko yliopiston mainetta. Lopuksi kysyimme, seisoisiko hän edelleen lausuntonsa takana.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Muutto

Miksi ihmeessä muutitte? Teillähän oli ihana talo!

Asuimme idyllisellä puutaloalueella mukavassa naapuriyhteisössä. Meillä oli avara olohuone, tilaa neljässä kerroksessa ja oma piha, jossa kesäisin otimme aurinkoa ja järjestimme joskus juhlia.

Yhä pitenevä remonttilista ja vanhempien lasten tuleminen poismuuttoikään saivat meidät miettimään asuintapamme kestävyyttä. Laskimme perhekokouksessa plussia ja miinuksia. Kuukausia keskustelimme, väittelimme ja riitelimme – kunnes lopulta päädyimme myymään talomme pariskunnalle, joka oli samanlaisessa elämäntilanteessa kuin me 15 vuotta sitten.

Varhaisen talven ennätyspakkasten aikaan päättyi meidän vuoromme tuossa vanhassa ihanassa talossa,. Lähtö teki todella kipeää.

Vanhat naapurit ovat kyselleet viime viikkoina muutosta. Olen neuvonut: älkää ikinä muuttako! Ennen omakotitalon hankkimista muutimme kymmenen vuotta melkein vuoden välein, joten muuton fyysinen rasitus ei ollut yllätys. Henkinen rasitus oli.

Uusi asunto on yli puolet pienempi eli monesta tavarasta oli pakko luopua. Näin keski-ikään mennessä komeroihin on kertynyt yhtä ja toista. Olimme aloittaneet talon tyhjentämisen melkein puolitoista vuotta ennen muuttoa, mutta lopussa tuli tietysti kiire – tai oikeammin paniikki. Tyttären vaatekassi päätyi vahingossa UFF:n vaatekeräyksen teräskonttiin.

15 vuodessa sitä ehtii kiintyä tavaroihinsa. Oli melkoinen järkytys, etteivät kaikki huonekalumme kelvanneet edes lahjoituksena Fidan lähetystorin miehille, jotka tulivat ystävällisesti hakemaan tavaroita kotoamme.

Vanhan talon sokkeloista paljastui uskomattoman paljon käyttämätöntä tavaraa: hienoja ruokailuvälineitä, kynttilänjalkoja, boolikulho, vieraskirjoja ja valtava määrä muita vaatteita. Edustamme sukupolvea, jolle tavarat vielä ovat arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia, vaikka käyttötarpeesta ei ole varmuutta..

Työpapereita oli helppo lajitella ja siivota pois, muttei perheeseen liittyviä muistoja. Mihin laittaa tyttären vauvamekko, poikien koulupiirustukset ja veistotyöt, lahjaksi saadut ja itse tehdyt villapaidat, perhematkakoilta kerätyt kotilot ja Saharan hiekka?

Ullakon laatikoiden tonkiminen oli tunkeutumista eri elämänvaiheiden sedimentteihin. Löytyi omia kouluajan päiväkirjoja, opiskeluaikojen kirjeenvaihtoa, valokuvia nyt aikuistuvien kolmen lapsen taaperovuosilta. Tuntui kuin olisi muuttovälähdyksessä käynyt läpi koko siihenastisen elämänsä: lapsuuden, opiskeluajan, seurustelun, lasten syntymän, kasvun ja muuton pois kotoa.  – aivan kuin ei jättäisi taakseen vain tuttuja seiniä ja tuttua pihaa, vaan parhaan osan elämästään.

Onneksi minua ei tarvittu enää silloin paikalle, kun loput tavaramme heitettiin siirtolavalle.

Entisiä naapureitakin on nyt ikävä jätesäkkien ja banaanilaatikoiden keskellä. Monet ovat lohduttaneet, että muuttolaatikoiden purkaminen kestää vuosia eikä ehkä onnistu ennen seuraavaa muuttoa. Entä yhteydet vanhoihin naapureihin? Uudessa kerrostaloasunnossa on onneksi kylpyamme, josta olemme aina haaveilleet. Se onkin ahkerassa käytössä.

(julkaistu Lapsen maailma -lehdessä 1/11)