Asuimme idyllisellä puutaloalueella mukavassa naapuriyhteisössä. Meillä oli avara olohuone, tilaa neljässä kerroksessa ja oma piha, jossa kesäisin otimme aurinkoa ja järjestimme joskus juhlia.
Yhä pitenevä remonttilista ja vanhempien lasten tuleminen poismuuttoikään saivat meidät miettimään asuintapamme kestävyyttä. Laskimme perhekokouksessa plussia ja miinuksia. Kuukausia keskustelimme, väittelimme ja riitelimme – kunnes lopulta päädyimme myymään talomme pariskunnalle, joka oli samanlaisessa elämäntilanteessa kuin me 15 vuotta sitten.
Varhaisen talven ennätyspakkasten aikaan päättyi meidän vuoromme tuossa vanhassa ihanassa talossa,. Lähtö teki todella kipeää.
Vanhat naapurit ovat kyselleet viime viikkoina muutosta. Olen neuvonut: älkää ikinä muuttako! Ennen omakotitalon hankkimista muutimme kymmenen vuotta melkein vuoden välein, joten muuton fyysinen rasitus ei ollut yllätys. Henkinen rasitus oli.
Uusi asunto on yli puolet pienempi eli monesta tavarasta oli pakko luopua. Näin keski-ikään mennessä komeroihin on kertynyt yhtä ja toista. Olimme aloittaneet talon tyhjentämisen melkein puolitoista vuotta ennen muuttoa, mutta lopussa tuli tietysti kiire – tai oikeammin paniikki. Tyttären vaatekassi päätyi vahingossa UFF:n vaatekeräyksen teräskonttiin.
15 vuodessa sitä ehtii kiintyä tavaroihinsa. Oli melkoinen järkytys, etteivät kaikki huonekalumme kelvanneet edes lahjoituksena Fidan lähetystorin miehille, jotka tulivat ystävällisesti hakemaan tavaroita kotoamme.
Vanhan talon sokkeloista paljastui uskomattoman paljon käyttämätöntä tavaraa: hienoja ruokailuvälineitä, kynttilänjalkoja, boolikulho, vieraskirjoja ja valtava määrä muita vaatteita. Edustamme sukupolvea, jolle tavarat vielä ovat arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia, vaikka käyttötarpeesta ei ole varmuutta..
Työpapereita oli helppo lajitella ja siivota pois, muttei perheeseen liittyviä muistoja. Mihin laittaa tyttären vauvamekko, poikien koulupiirustukset ja veistotyöt, lahjaksi saadut ja itse tehdyt villapaidat, perhematkakoilta kerätyt kotilot ja Saharan hiekka?
Ullakon laatikoiden tonkiminen oli tunkeutumista eri elämänvaiheiden sedimentteihin. Löytyi omia kouluajan päiväkirjoja, opiskeluaikojen kirjeenvaihtoa, valokuvia nyt aikuistuvien kolmen lapsen taaperovuosilta. Tuntui kuin olisi muuttovälähdyksessä käynyt läpi koko siihenastisen elämänsä: lapsuuden, opiskeluajan, seurustelun, lasten syntymän, kasvun ja muuton pois kotoa. – aivan kuin ei jättäisi taakseen vain tuttuja seiniä ja tuttua pihaa, vaan parhaan osan elämästään.
Onneksi minua ei tarvittu enää silloin paikalle, kun loput tavaramme heitettiin siirtolavalle.
Entisiä naapureitakin on nyt ikävä jätesäkkien ja banaanilaatikoiden keskellä. Monet ovat lohduttaneet, että muuttolaatikoiden purkaminen kestää vuosia eikä ehkä onnistu ennen seuraavaa muuttoa. Entä yhteydet vanhoihin naapureihin? Uudessa kerrostaloasunnossa on onneksi kylpyamme, josta olemme aina haaveilleet. Se onkin ahkerassa käytössä.
(julkaistu Lapsen maailma -lehdessä 1/11)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti