Miksi kirkon hallinnosta kannattaa puhua? Aihe on useimpien mielestä kuolettavan tylsä, eikä siitä siksi juuri keskustella. Vanha journalistien neuvo on kuitenkin kuunnella siellä, missä on hiljaista. Siellä on valta.
Väitän, ettei kirkon uudistaminen ole mahdollista ilman hallinnon uudistamista. Ulkopuolisen keskustelun puute on johtanut siihen, että kirkon hallinto on saanut jäädä sääty-yhteiskunnan ajalle. Tästä syystä monelle kirkon jäsenelle ei jää muuta vaikuttamiskeinoa kuin erota.
Ensimmäinen tavoite on se, että yleinen äänioikeus ja vallan kolmijako on toteutettava myös kirkossa. Vaatimus voi kuulostaa sata vuotta vanhalta, mutta näin ei valitettavasti ole. Se on erittäin ajankohtainen ja suorastaan vallankumouksellinen.
Yleinen äänioikeus toteutettiin valtiollisissa vaaleissa vuonna 1907. Sitä ennen kullakin säädyllä oli yksi ääni, mikä korosti erityisesti aatelin valtaa. Työläisillä, torppareilla eikä naisilla ollut äänioikeutta.
Kirkossa ei ole vieläkään toteutettu yleistä äänioikeutta. Kirkon päätöksenteossa pappissäädyllä (virassa olevilla ja joskus olleilla papeilla) on edelleen oma erityinen äänioikeutensa ja omat edustajansa. Tämä näkyy muun muassa kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa, piispanvaaleissa ja hiippakuntavaltuustojen vaaleissa.
Suomen hallitusmuodossa otettiin vuonna 1919 käyttöön vallan kolmijako eli Montesquieun oppi siitä, että väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Tätäkään periaatetta ei ole toteutettu kirkon hallinnossa.
Tämä näkyy muun muassa siinä, että kirkkoherra on samaan aikaan seurakuntansa korkein virkamies ja luottamushenkilöiden esimies eli kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Toinen esimerkki on arkkipiispan asema kirkkohallituksen täysistunnon puheenjohtajana. Nämä tarkoittavat melkein samaa kuin että kaupunginjohtaja olisi oman virkansa ohella kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai että jonkun ministeriön kansliapäällikkö toimisi pääministerinä -- tai että valtakunnallisen järjestön pääsihteeri olisi myös sen hallituksen puheenjohtaja.
On paradoksaalista, että eduskunta päättää kirkolliskokouksen esityksestä kirkkolaista – ja hyväksyy näin säädökset, jotka ovat räikeässä ristiriidassa sen omien periaatteiden kanssa.
Kirkkoherra on seurakuntaneuvostossa siis valmistelija, esittelijä ja päättäjä ja päättäjien esimies sekä samalla siis hallinnollinen itsensä esimies. (Piispa on vain teologinen esimies).
VastaaPoistaHän voi myös olla seuraavan asteen hiippakuintaneuvostossa jäsen, tuomiokapitulin konklaaveissa jäsen tai esittelijä (joissa käsitellään mm. kurinpitoasioita) sekä kirkolliskokousedustaja (säätää asetukset ja ohjeet). Siis itsensä esimiehen esimiehenä määrittelemässä ja hyväksymäässä esimiehenä tekimiään päätöksiä ja toimia jotka koskevät häntä itseäänkirkkkoherrana.
Erinomainen järjestely, mikä on feodaalikaudelta (ja 18000 luvulta), kun aateliset eivät olleet mistään vastuussa, mutta saivat oikeuden hallinnoida ja varastaa läänitysalueellaan kaiken omaisuuden ja ihmiset. Tämä ei ole parlamentarismia eikä demokratiaa. Tämä on harvainvaltaa, jota harjotetaan seurakuntalaisen, siis hallintokoneiston kohteen rahoilla. Näin myös diktatuurissa.
Miten tämä järjestely liittyy sananjulistuksen substanssiin ja opetukseen ja miksi järjejstelyä tarvitaan (vielä) ei ole koskaan minulle selvinnyt. Paitsi, että näin hallintoon ja sen hoitajiin ei pääse käsiksi ja ovat käytännössä erottamattomia ja voi jakaa rahaa ja läänityksiä kelle haluavat. Tai olla jakamatta. Kun virat vielä täydentävät itse itseään sisäsiittoisesti, koska kapituli käytännössä valitsee mm. seuraavan kirkkoherran pseudodemokraattisen vaalin kautta, valitsemalla ja asettamalla ehdokkaat haluamaansa järjestykseen.
60 prosenttia papeista on elämäsnä aiokana kirkkoherrana tai työalansa johtajana. Johtamiskoulutus on reaktiivista muutaman viikon kussitusta, psykotesteja ei ollut ja teologiseen pääsee kuka älyää hakea. Onko siis papisto erityisen johtajuusominaista sakkia? Tutkimusten ja tulosten mukaan ei. Pikemminkin päin vastoin. Siksi kai tuota konlaavitsydeemiäkin tarvitaan?
Niimpä!
VastaaPoistaKun suhde ihmisiin (kansalaisiin ja lampaisiin) on eri ja eriarvoistava, niin tämä suhde on vähintäänkin outo.
Kirkon sisäisestä asioidenjaosta nyt puhumattskaan.
Minua on viehättänyt piispainkokouksissa se ajatus, että asioista keskustellaan yhdessä niin kauan, että löydetään yksimielinen kaikkia tyydyttävä päätös. Vähän niin kuin afrikkalaisissa kylissä ratkaistiin yhteisiä asioita, ennen kuin valkoinen mies tuli demokratioineen. Demokraattinen äänestyskäytäntö suorastaan kummeksutti kyläläisiä: jos neljä kymmenestä äänestää vastaan, miten nämä neljä koskaan lähtisivät työskentelemään äänestyksessä voittaneen näkemyksen puolesta? Ja elleivät kaikki työskentelisi yhteisen asian puolesta, kylä olisi tuhoon tuomittu. Äärioloissa kaikkien on vedettävä samaa köyttä.
VastaaPoistaValtiollisella tasolla afrikkalaisen kylän päätöksentekojärjestelmä ei taitaisi toimia, mutta voisiko kirkko ainakin teologisissa kysymyksissä toimia niin kuin kylä?
Tänä aamuna uutisoitiin piispainkokouksen laatimista ohjeista koskien rukoushetken pitämistä parisuhteensa rekisteröineille. Tällä kertaa ainakin olin iloinen siitä, että asiasta päätettiin piispainkokouksessa eikä esimerkiksi kirkon avoimella jäsenäänestyksellä. Tällaisissa kysymyksissä ääriliikkeet aktivoituvat uurnille maltillisia herkemmin ja saavat suhteettoman suuren äänivallan. Pelkäänpä, että jos kirkon jäsenet saisivat äänestää, ei homopareilla olisi kirkkoon mitään asiaa.
Jos kirkko käsittelisikin teologiset kysymykset edelleen afrikkalaisen kyläyhteisön tapaan, niin seurakuntien työyhteisö- ja johtajuuskysymykset ovat asia erikseen. Niihin soveltaisin moderneja länsimaisia johtamisoppeja. Viime vuosina on paljonkin tutkittu ja kehitetty yleishyödyllisten, voittoa tavoittelemattomien organisaatioiden strategista ja operatiivista johtamista. Tulisiko kirkon määrätietoisemmin lähteä edistämään ja tukemaan työyhteisöjen johtamisosaamisen kehittämistä? Alan täydennyskoulutusohjelmia on olemassa, ja yliopistot myös räätälöivät niitä kohderyhmien tarpeisiin.