Onko uskonto vaarallista?

Yksi tunnetuimmista evoluutiobiologeista ja ylipäätään nyt elävistä tiedemiehistä on englantilainen Richard Dawkins. Hän julkaisi vuonna 2006 kirjan The God Delusion (suom. Jumalharha 2007), joka mukaan uskonto on pieninäkin annoksina hengenvaarallista. Dawksin väittää, että uskonto on osapuoli tai suoranainen syy lähes kaikkiin maailman konflikteihin. Hänen mielestään sitä ei pitäisi opettaa lapsille.

Anders Breivikin teot ja sanat antavat uuden syyn kysyä, onko Dawkins oikeassa, onko uskonto todella vaarallista? Breivik julistaa uskonnollista sotaa muslimeita vastaan. Vastaavasti äärimuslimit vannovat kostoa länsimaille. Siis silmä silmästä ja lopulta olemme kaikki sokeita.

On totta, ettei Abrahamin uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – pyhistä kirjoituksista puutu sotaisia ja väkivaltaan yllyttäviä kohtia. Perinteiset uskovat – Suomessa passiiviset ja vähemmän passiiviset kirkon jäsenet – ihmettelevät hiljaa mielessään miksi esimerkiksi Raamatun Jumala on pyhän kirjan eri kohdissa julma despootti ja toissa rakastava isä.

Riippumatta siitä, uskooko yliluonnolliseen tai kuuluko johonkin mainituista uskonnollisista yhteisöistä, voi pohtia, onko uskonto hyödyllinen yhteisölle vai ei. Tämä kysymys on Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa riehuvan uskontodebatin keskiössä.

Marxilaisväritteisen kritiikin mukaan uskonnon kaltaiset sosiaaliset rakenteet palvelevat vain valtaapitäviä. Uskonto on omaa etuaan varjelevien vallanpitäjien sosiaalisen kontrollin väline, joka tainnuttaa ihmisten oman ajattelun (oopiumia massoille) tai pelottelee heidät kuoliaaksi.

Funktionaalisen näkökulman mukaan uskonto palvelee yhteisön rakentamista. Se tyynnyttää ja lohduttaa ihmisiä ja luo toivoa elämän tuskan ja epävarmuuden keskellä – ja auttaa meitä ylittämään luontaisen itsekkyytemme.

Kumpikaan näkökulma ei kerro, mikä rooli uskonnoilla voisi olla monikulttuurissa yhteiskunnissa – eli siinä pohjoismaisessakin todellisuudessa, joista Anders Breivik ja – tosin toisin keinoin – Jussi Halla-aho haluaisivat päästä eroon.

Yhdysvaltalainen tutkija Robert Wright hahmottelee kirjassaan The Evolution of God (Little, Brown and Company, New York, 2009), miten Abrahamin uskonnot voisivat purkaa kulttuurien välisiä jännitteitä.

Wrightin mukaan olennaista on lisätä uskontojen välistä vuorovaikutusta siten, että Abrahamin uskontojen edustajat huomaavat oman menestyksensä riippuvan toisten menestyksestä. Maailman erilaisten uhkien – ilmaston lämpenemisen, luonnonvarojen ehtymisen, väestönkasvun – torjumisessa moraalista koodia on laajennettava koskemaan koko maailman. Muutoin edessä on katastrofi.

Uskonto voi rakentaa muureja mutta myös siltoja. Käytännössä jälkimmäinen tarkoittaisi sitä, että juutalaisten, kristittyjen ja muslimien pitäisi kaikkien tinkiä oman uskonsa ainutlaatuisuudesta. Ajatus tuntuu vähintäänkin haastavalta, muttei kenties toivottomalta. Yhtenä esimerkkinä on Helsingin piispan Irja Askolan haastattelu juhannusaattona Helsingin Sanomissa (HS 24.6.2011), jossa hän oli muun muassa avaamassa luterilaisten seurakuntien tiloja muslimien käyttöön.

Wrightin mukaan pulma on siinä, että ihmisluonto syntyi keräilijäryhmissä, missä oman ryhmän jäsenet olivat ”hyviksiä” ja kaikki muut ”pahiksia”. Koneistomme ei ole tottunut siihen, että huomaisimme helposti yhteisiä etuja meidän ja hyvin erilaisten ihmisten välillä. Uskonnot voivat auttaa yhteisten etujen havaitsemista.

Pitkällä aikavälillä uskontojen kehitys on lisännyt ymmärrystä erilaisten ihmisten välille ja laajentanut moraalista mielikuvitusta. Wright päättelee, että Jumala-kuvan moraalinen kasvu on jossain mielessä ”luonnollista” ja olennainen osa ihmiskunnan suurta tarinaa.

Kasvu on oikukasta. Siihen kuuluu paikallaan polkemisen ja taantumisenkin jaksoja, mutta moraalista kasvua tukevat voimat ovat kuitenkin vahvempia kuin sitä kahlitsevat voimat.

Toimeentulotuki kyykyttää köyhiä

Köyhyyden lievittäminen ja syrjäytymisen ehkäisy ovat Jyrki Kataisen hallituksen yksi kolmesta painopisteestä. Hallitusohjelmaa on kuitenkin arvosteltu siitä, ettei se juuri paranna kaikkein köyhimpien eli toimeentulotuen saajien asemaa.

Osallistuin itse ohjelmaneuvotteluihin hyvinvointiryhmässä, jossa käsiteltiin perusturvaa. Pohdimme huolellisesti, miten vaikeassa taloustilanteessa niukat varat voitaisiin kohdentaa kaikkein tehokkaimmin köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Monet perusteelliset tutkimukset osoittivat, että niin kutsuttujen ensisijaisten etuuksien – eli työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden, lapsen hoidon ja korkean iän perusteella maksettujen vähimmäismääräisten tulonsiirtojen – saajista nimenomaan työmarkkinatuen saajat (nuoret, pitkäaikaistyöttömät ja työttömyyskassoihin kuulumattomat) joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen.

Noin kolmannes työmarkkinatuen saajista täydentää toimeentulotuella. Työmarkkinatuen tuntuva korotus päästäisi tuhannet henkilöt ja perheet irti toimeentulotuesta.

Karu totuus perusturvan korottamisen vaihtoehdoissa oli kuitenkin se, että kaikkein köyhimmät eivät saisi mitään perusturvan nostamisesta. Monet esimerkiksi pääkaupunkiseudun pitkäaikaistyöttömät ja monilapsiset köyhät perheet jäisivät edelleen toimeentulotuen varaan. Perusturvan korotus näkyisi vain siinä, että toimeentulotuki pienenisi samalla summalla kuin perusturva nousisi.

Toimeentulotuki ei ole etuus siinä missä esimerkiksi työmarkkinatuki. Kyse on täydentävästä tulosta, joka maksetaan muiden tulojen ja toimeentulotuessa hyväksyttävien menojen erotuksena. Jos muut tulot nousevat, toimeentulotuki pienenee vastaavasti. Siinä missä työmarkkinatukea maksetaan pääsääntöisesti koko työttömyysajalta, toimeentulotuki myönnetään yleensä kuukaudeksi kerrallaan.

Toimeentulotuesta on tullut Suomessa 1990-luvun alun laman jälkeen eräänlainen kuntien maksama ”perustulo”. Tilapäiseksi kriisiavuksi tarkoitetusta tukea saadaan nykyisin yhä useammin koko vuoden ajan. Syynä ei ole vain korkea työttömyys ja alhainen työmarkkinatuki, vaan ennen muuta asumisen kallistuminen. Huomattava osa toimeentulotuesta käytettään paikkaamaan asumistuen jättämiä aukkoja.

Toimeentulotuen perusosan nostamista puolsi myös se, että tuen taso on jäänyt jälkeen tosiasiallisista elinkustannuksista. Esimerkiksi kansaneläkkeisiin on tehty säännöllisiä tasokorjauksia (viimeksi tätä keväänä takuueläkkeen muodossa). Toimeentulotukinormia ei ole korotettu.

Samaan aikaan vallitseva elämäntapa on muuttunut. Osallistuminen yhteiskuntaan vaatii nyt sellaisia varoja, joita 20 vuotta sitten ei osattu aavistellakaan. Kyse on muun muassa nettiliittymän ja matkapuhelinten kustannuksista. Myös ruokailutottumukset ovat muuttuneet: keskiluokka hankkii arkipöytäänkin nyt sellaisia aterioita – esimerkiksi lohta ja kokolihaa – jotka aikaisemmin kuuluivat vain juhlallisempiin hetkiin. Köyhät eivät ole päässeet mukaan tämänkaltaisen elintason kohoamiseen.

Mutta olisiko toimeentulotuen nostaminen sittenkään oikea keino auttaa torjua köyhyyttä ja syrjäytymistä? Sosiaalipolitiikan kielellä toimeentulotuen korotus on sikäli ongelmallinen, että se vääristää sosiaaliturvajärjestelmän rakennetta ja korostaa viimesijaisen turvan merkitystä ensisijaisen turvan kustannuksella.

Yksinkertaisesti sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että toimeentulotuki kyykyttää köyhiä. Heidän on paitsi luovuttava omaisuudestaan myös selostettava piinallisen yksityiskohtaisesti ja säännöllisesti taloustilannettaan sosiaalityöntekijöille. Sukulaisten ja ystävien lahjoitukset vähennetään toimeentulotuesta – samoin valtaosa pienimmistäkin ansiotuloista, mikä lannistaa toimeentulotuen saajia itse pyrkimästä tilanteensa parantamiseen.

Köyhimpien tilanteen helpottaminen yksinomaan toimeentulotukea nostamalla olisi toki tuonut lisää rahaa kaikkein köyhimmille, mutta samalla se olisi kasvattanut kyykytettyjen ja lannistettujen joukkoa. Valintaa olisi voinut pitää jopa perustuslain vastaisena.

Perusturvan perustuslaillisena ideana on taata toimeentulo jo sillä perusteella, että henkilö on työtön, sairas, työkyvytön, hoitaa lasta tai on ikääntynyt – ei tarvita omaisuuden myymistä eikä tiliotteiden näyttämistä. Toimeentulotukea ei lueta osaksi perusturvaa, jossa mainitut syyt turvaavat lain perusteella toimeentulon.

Hallitusohjelmassa päädyttiin korottamaan työttömien perusturvaa suuremmalla summalla kuin toimeentulotukea. Samalla asumistukea parannettiin. Molempien toimien ajatuksena on vähentää köyhien kyykyttämistä.

Asumistuen nosto tarkoittaa sitä, ettei perusturvan korotusta imuroida pois niiltä työttömiltä, jotka saavat asumistukea. Asumistuki paranee myös muilla pienituloisilla työttömillä ja palkansaajilla. Samalla asumistuessa siirrytään yksinkertaisempaan malliin, jossa tuen saajien valinnan vapaus kasvaa: tuen saajat voivat itse päättää asuako kalliimmassa mutta pienessä vaiko halvemmassa mutta suuressa asunnossa.

Karkeasti arvioiden hallitusohjelma parantaa yksin asuvan toimeentulotuen saajan tilannetta noin 25 eurolla kuukaudessa. Toisin kuin julkisuudessa on esitetty veronkorotusten vaikutukset hintoihin eivät heikennä toimeentulotuen saajien taloudellista tilannetta. Toimeentulotukinormi on sidottu hintaindeksiin. Siinä missä verot korottavat hintoja, toimeentulotuki nousee hintojen mukana – tosin jälkikäteen. Hallitusohjelmassa luvattu kuuden prosentin korotus ja korotus yksinhuoltajille tulevat inflaatiotarkistuksen päälle ensi vuoden alussa.

Yksinäisen työttömän perusturvan saajan käteen jäävät tulot nousevat noin 90 eurolla, missä on otettu huomioon pienituloisimpien verotuksen keventyminen perusvähennyksen korotuksen ansioista.

Äärimmäisen tarkasti tarveharkintainen toimeentulotuki voi vähitellen palautua alkuperäiseen tarkoitukseensa eli tilapäiseksi kriisiavuksi. Tämä vaatii kuitenkin sitä, että perusturvaa kehitetään myös jatkossa. Yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpää on avata heikoimmassa asemassa oleville uusia mahdollisuuksia työmarkkinoilla.


Heikki Hiilamo


Tutkimusprofessori, Kansaneläkelaitoksen tutkimusosasto

(julkaistu editoituna Aamulehdessä 8.7.2011)