Onko uskonto vaarallista?

Yksi tunnetuimmista evoluutiobiologeista ja ylipäätään nyt elävistä tiedemiehistä on englantilainen Richard Dawkins. Hän julkaisi vuonna 2006 kirjan The God Delusion (suom. Jumalharha 2007), joka mukaan uskonto on pieninäkin annoksina hengenvaarallista. Dawksin väittää, että uskonto on osapuoli tai suoranainen syy lähes kaikkiin maailman konflikteihin. Hänen mielestään sitä ei pitäisi opettaa lapsille.

Anders Breivikin teot ja sanat antavat uuden syyn kysyä, onko Dawkins oikeassa, onko uskonto todella vaarallista? Breivik julistaa uskonnollista sotaa muslimeita vastaan. Vastaavasti äärimuslimit vannovat kostoa länsimaille. Siis silmä silmästä ja lopulta olemme kaikki sokeita.

On totta, ettei Abrahamin uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – pyhistä kirjoituksista puutu sotaisia ja väkivaltaan yllyttäviä kohtia. Perinteiset uskovat – Suomessa passiiviset ja vähemmän passiiviset kirkon jäsenet – ihmettelevät hiljaa mielessään miksi esimerkiksi Raamatun Jumala on pyhän kirjan eri kohdissa julma despootti ja toissa rakastava isä.

Riippumatta siitä, uskooko yliluonnolliseen tai kuuluko johonkin mainituista uskonnollisista yhteisöistä, voi pohtia, onko uskonto hyödyllinen yhteisölle vai ei. Tämä kysymys on Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa riehuvan uskontodebatin keskiössä.

Marxilaisväritteisen kritiikin mukaan uskonnon kaltaiset sosiaaliset rakenteet palvelevat vain valtaapitäviä. Uskonto on omaa etuaan varjelevien vallanpitäjien sosiaalisen kontrollin väline, joka tainnuttaa ihmisten oman ajattelun (oopiumia massoille) tai pelottelee heidät kuoliaaksi.

Funktionaalisen näkökulman mukaan uskonto palvelee yhteisön rakentamista. Se tyynnyttää ja lohduttaa ihmisiä ja luo toivoa elämän tuskan ja epävarmuuden keskellä – ja auttaa meitä ylittämään luontaisen itsekkyytemme.

Kumpikaan näkökulma ei kerro, mikä rooli uskonnoilla voisi olla monikulttuurissa yhteiskunnissa – eli siinä pohjoismaisessakin todellisuudessa, joista Anders Breivik ja – tosin toisin keinoin – Jussi Halla-aho haluaisivat päästä eroon.

Yhdysvaltalainen tutkija Robert Wright hahmottelee kirjassaan The Evolution of God (Little, Brown and Company, New York, 2009), miten Abrahamin uskonnot voisivat purkaa kulttuurien välisiä jännitteitä.

Wrightin mukaan olennaista on lisätä uskontojen välistä vuorovaikutusta siten, että Abrahamin uskontojen edustajat huomaavat oman menestyksensä riippuvan toisten menestyksestä. Maailman erilaisten uhkien – ilmaston lämpenemisen, luonnonvarojen ehtymisen, väestönkasvun – torjumisessa moraalista koodia on laajennettava koskemaan koko maailman. Muutoin edessä on katastrofi.

Uskonto voi rakentaa muureja mutta myös siltoja. Käytännössä jälkimmäinen tarkoittaisi sitä, että juutalaisten, kristittyjen ja muslimien pitäisi kaikkien tinkiä oman uskonsa ainutlaatuisuudesta. Ajatus tuntuu vähintäänkin haastavalta, muttei kenties toivottomalta. Yhtenä esimerkkinä on Helsingin piispan Irja Askolan haastattelu juhannusaattona Helsingin Sanomissa (HS 24.6.2011), jossa hän oli muun muassa avaamassa luterilaisten seurakuntien tiloja muslimien käyttöön.

Wrightin mukaan pulma on siinä, että ihmisluonto syntyi keräilijäryhmissä, missä oman ryhmän jäsenet olivat ”hyviksiä” ja kaikki muut ”pahiksia”. Koneistomme ei ole tottunut siihen, että huomaisimme helposti yhteisiä etuja meidän ja hyvin erilaisten ihmisten välillä. Uskonnot voivat auttaa yhteisten etujen havaitsemista.

Pitkällä aikavälillä uskontojen kehitys on lisännyt ymmärrystä erilaisten ihmisten välille ja laajentanut moraalista mielikuvitusta. Wright päättelee, että Jumala-kuvan moraalinen kasvu on jossain mielessä ”luonnollista” ja olennainen osa ihmiskunnan suurta tarinaa.

Kasvu on oikukasta. Siihen kuuluu paikallaan polkemisen ja taantumisenkin jaksoja, mutta moraalista kasvua tukevat voimat ovat kuitenkin vahvempia kuin sitä kahlitsevat voimat.